Mitä on itsesääli?

Jatkan samoilla urilla, joihin edellisessä postauksessani jäin. Eli Eppu Normaalin kappaleeseen ”Murheellisten laulujen maa”. Tämän laulun on sanottu kiteyttävän suomalaisen itsesääli-kompleksin. Mutta mitä oikeastaan on itsesääli? Onko se itseään ruokkiva hirviö? Miten siitä voi päästä eroon?

Itseänsä säälivä ihminen omaksuu uhrin roolin. Hän kokee olevansa vanhempiensa, ystäviensä, kumppaneidensa tai muuten vaan ympäristönsä uhri. Hän on usein oikeassa siinä, että häntä on kohdeltu väärin. Itseänsä säälivästä ihmisestä tulee pelokas toisten ympärillä. Hän kulkee varpaillaan, jottei vain aiheuttaisi mitään meteliä. Hän ei luota ihmisiin, koska näkee heidät häikäilemättöminä oman edun tavoittelijoina. Hänen henkinen lihaksistonsa haurastuu siihen pisteeseen, jossa hän ei enää kykene samaistumaan toisiin. Hänestä tulee itsensä uhri ja hän näkee koko kaikkeuden olevan häntä vastaan.

Sitten on kulttuurinen itsesääli, jossa suomalaiset usein loistavat. Vetoamme samoihin vanhoihin tekosyihin: suomalaiset ovat hiljaisia, suomalaiset ovat epäsosiaalisia, suomalaisilla ei ole yhteistyökykyä. Vaikka meitä maailmalla kuinka paljon ylistettäisiin, me emme pääse näistä stereotypioista eroon. Kun amerikkalaiselta kysytään hänen kansansa persoonallisuudesta, hän saattaa kertoa mukavia asioita. Kun suomalaiselta kysytään hänen kansansa persoonallisuudesta, hän ei epäröi kertoa kaikki epämukavat asiat ensikättelyssä. Tässäkin tulee jonkinlainen altavastaaja-kompleksi, jossa haluamme epätoivoisesti näyttää muille olevamme edes jonkin arvoisia. Ja tähän tavoitteeseen päästääksemme saatamme syyllistyä muiden kansojen mustamaalaamiseen tai väheksymiseen. Mutta miksi kansallisen identiteetin tarvitsisi olla jotain kilpailua? Eikö se vain ruoki ksenofobiaa ja rotuennakkoluuloa?

Miten itsesäälistä voi päästä eroon? Jos tämän tietäisin, olisin varmasti maailman onnellisin ihminen. Syyllistyn aika ajoin siihen itsekin. Uskoisin että olen löytänyt joitain lääkkeitä tämän sairauden voittamiseksi. Ensimmäinen askel on vastuun kantaminen itsestään ja tunteistaan. On ehkä totta, että saimme vanhemmiltamme huonon mallin. Tai ystävämme kohtelivat meitä huonosti. Mutta näin sanomalla, kenelle todellisuudessa siirrämme vastuun? Olisko oikein puolustella väkivaltaa sanomalla, että kasvoi väkivaltaisessa ympäristössä? Vastuun ottaminen ei merkitse sitä, että olisimme itse toimineet väärin menneisyydessä. Se merkitsee sitä ettemme käytä menneisyyttä tekosyynä nykyiseen toimintaamme. On myöskin hyvä ottaa vastuu siinäkin tapauksessa, jossa vika on ollut meidän, sen sijaan että syyttäisimme ympäristöä. Toinen askel on itsensä hyväksyminen. Kaikki olemme syntyneet enemmän tai vähemmän samoilla ominaisuuksilla. Kasvatus ja ympäristö tekee meistä erillaisia. Meillä jokaisella on kuitenkin samat ihmisoikeudet. Meillä jokaisella on kyky rakkauteen ja toisten auttamiseen. Meillä jokaisella on jotain annettavaa maailmalle. Mutta  koska vanhan koiran on vaikeaa oppia uusia temppuja, on meidän muistutettava itseämme näistä itsesäälin vastalääkkeistä aika ajoin.

Itsesäälin vastakohta ei ole röyhkeys. Itsesäälin vastakohta on itsevarma miellyttävä ihminen, joka osaa ottaa muut huomioon, koska on jo tehnyt työtä itsensä huomioimisessa. Itseänsä säälimätön ihminen on kuin komea lihaksikas uros, joka lihaksillaan voi tarpeen tullen auttaa myös muita tai pelastaa hädässä olevan neidon.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s