Mitä on itsesääli?

Jatkan samoilla urilla, joihin edellisessä postauksessani jäin. Eli Eppu Normaalin kappaleeseen Murheellisten laulujen maa. Tämä laulu kenties kiteyttää jonkinlaisten itsesäälikompleksin, johon varmasti monet suomalaiset samaistuvat. Mutta mitä oikeastaan on itsesääli? Onko se itseään ruokkiva hirviö? Voiko siitä päästä eroon?

Itseään säälivä ihminen omaksuu uhrin roolin. Hän kokee olevansa vanhempiensa, ystäviensä, kumppaneidensa tai muuten vain ympäristönsä uhri. Hän on usein oikeassa siinä, että häntä on kohdeltu väärin. Itseään säälivästä ihmisestä tulee pelokas toisten ympärillä. Hän kulkee varpaillaan, jottei vain aiheuttaisi mitään meteliä. Hän ei luota ihmisiin, koska näkee heidät häikäilemättöminä oman edun tavoittelijoina. Hänen henkinen lihaksistonsa on haurastunut siihen pisteeseen, jossa hän ei enää kykene samaistumaan toisiin. Hänestä tulee itsensä uhri ja hän näkee koko kaikkeuden olevan häntä vastaan.

Sitten on kulttuurinen itsesääli, jossa suomalaisten sanotaan usein loistavan. Vetoamme samoihin vanhoihin tekosyihin: suomalaiset ovat hiljaisia, suomalaiset ovat epäsosiaalisia. Ehkä siihen on joku syy, miksi suomalaiset viihtyvät mielummin metsässä. Vaikka meitä maailmalla kuinka paljon ylistettäisiin, me emme tunnu pääsevän näistä stereotypioista eroon. Kun amerikkalaiselta kysytään hänen kansansa persoonallisuudesta, hän saattaa kertoa mukavia asioita. Kun suomalaiselta kysytään hänen kansansa persoonallisuudesta, hän ei epäröi kertoa kaikki epämukavat asiat ennen kuin keskustelua on ehditty käydä viittäkään minuuttia. Tästäkin tulee jonkinlainen altavastaaja-kompleksi, jossa kansamme omanarvontunto on sidottu saavutuksiimme ja meidän täytyy todistella olevamme muita parempia. Mutta miksi kansallisen identiteetin tarvitsisi olla jotain kilpailua?

Voiko itsesäälistä päästä eroon? Jos tämän tietäisin, olisin varmasti maailman onnellisin ihminen. Syyllistyn aika ajoin itsekin surkuttelemaan omaa tilaani. Uskoisin että olen löytänyt joitain lääkkeitä tämän ajattelun voittamiseksi. Ensimmäinen askel on vastuun kantaminen itsestään ja tunteistaan. On ehkä totta, että saimme vanhemmiltamme huonon mallin. Tai ystävämme kohtelivat meitä huonosti. Mutta näin sanomalla, kenelle todellisuudessa siirrämme vastuun? Olisko oikein puolustella väkivaltaa sanomalla, että kasvoi väkivaltaisessa ympäristössä? Vastuun ottaminen ei merkitse sitä, että olisimme itse toimineet jotenkin väärin menneisyydessä. Se merkitsee sitä ettemme käytä menneisyyttä tekosyynä nykyiseen toimintaamme. On myöskin hyvä ottaa vastuu siinäkin tapauksessa, jossa vika on ollut meidän, sen sijaan että syyttäisimme ympäristöä. Toinen askel on itsensä hyväksyminen. Kaikki olemme syntyneet enemmän tai vähemmän samoilla fyysisillä ominaisuuksilla. Kasvatus ja ympäristö tekee meistä erillaisia. Meillä jokaisella on kuitenkin samat ihmisoikeudet. Meillä jokaisella on kyky rakkauteen ja toisten auttamiseen. Meillä jokaisella on jotain annettavaa maailmalle. Mutta koska vanhan koiran on vaikeaa oppia uusia temppuja, on meidän muistutettava itseämme näistä itsesäälin vastalääkkeistä aika ajoin.

Itsesäälin vastakohta ei ole röyhkeys. Itsesäälin vastakohta on itseään arvostava ihminen, joka osaa ottaa muut huomioon, koska on jo tehnyt työtä itsensä hyväksymisessä. Itseään arvostava ihminen on kuin satujen ritari, joka tarpeen tullen auttaa muita tai pelastaa hädässä olevan neidon itsesäälin isolta lohikäärmeeltä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s