Kainin merkki

Kerran jossain kaukaisessa ja tuntemattomassa maassa eli köyhä mies. Hän etsi paikkaansa auringon alla, muttei löytänyt sitä. Hän löysi vehreän paikan ja tyhjän talon, josta aloittaa kaiken alusta. Tällä kertaa hänestä tulisi rehellinen työtä tekevä mies. Hän kunnosti talon, muokkasi maata sekä istutti siemenensä. Hän teki kovasti työtä ja vannoi rehellisyyden nimeen. Elämä oli opettanut hänelle, ettei rikos kannata edes silloin kun se on paras vaihtoehto. Koko kesän hän katseli sadon kypsymistä. Hän maalasi talon ja rakensi sen ympärille aidan.

Syksyn saapuessa hän odotti juuri sopivaa sadonkorjuun hetkeä. Eräänä iltana raskaan työn jälkeen hän kävi tyytyväisenä nukkumaan. ”Huomenna kerään sadon”, hän sanoi itselleen. Yöllä hän heräsi yskien. Avatessaan väsyneet silmänsä hän näki savua ja myös liekkejä. Viimeisellä hetkellä hän löysi tiensä ikkunan luokse ja hyppäsi siitä ulos. Ulkona hän kuuli pakenevien hevosten äänen. Kaikki oli menetetty, myös sato. Talonsa raunioiden vierestä hän löysi saviruukkuun kätketyn kirjeen. Siinä luki: ”Niin kauan kuin olet elossa, tulen pitämään huolen siitä että saat sen, minkä ansaitsetkin.”

Pettyneenä hän istahti raunoiden keskelle. ”Mitä tässä tilanteessa edes voin tehdä”, hän kysyi itseltään ääneen. ”En voi palata kotiin, sillä siellä minua ei kukaan halua nähdä. Niinpä ainoa vaihtoehtoni on matkustaa jonnekin kauas, missä kukaan ei tunne minua. Ehkä sieltä löydän paikkani auringon alla.”

Hän matkusti kaupungista toiseen. Toisinaan hän paimensi laumoja saadakseen edes syötävää. Hän sai työtä leipurin apulaisena. Tämä leipuri oli kuitenkin armoton ja jossain vaiheessa hänen kärsivällisyytensä miestä kohtaan loppui. Pettyneenä hän joutui etsimään jälleen uutta työtä. Yön pimeydessä häntä houkutteli ajatus palata entiseen elämäntapaansa, mutta hän oli vannonut jättävänsä tuon kaiken taakseen. Kun työtä ei löytynyt, hän päätti lähteä toiseen kaupunkiin.

Matka sinne olikin pidempi kuin hän osasi odottaa. Kesä oli tulossa, eikä hän tiennyt kuinka pitkä matka kaupunkiin vielä olisi. Matkan varrella häntä vastaan tuli satunnaisia kulkijoita, joilta hän kysyi tietä. Yksi neuvoi yhteen suuntaan, toinen toiseen suuntaan. Lopulta hän eksyi ja päätyi autiomaahan.

Autiomaassa hän istahti maahan ja purskahti itkuun. Miksi elämä oli häntä kohtaan niin julma? Miksi kaikki ihmiset karttoivat häntä? Miksei hänelle löytynyt paikkaa auringon alla. Aurinkokin oli häntä kohtaan julma ja armoton. Hän jatkoi vaeltamistaan, kunnes lopulta löysi pienen lammikon, josta hän saattoi saada edes hieman vettä. Samalla hän peilasi itseään lammikon pintaa vasten. Hän kauhisteli likaisia ja vanhentuneita kasvojaan. Hän ei ollut edes niin kovin vanha. Hän kirosi vanhempiaan ja sitä, että oli tähän kirottuun maahan syntynyt. Hän kirosi myös merkkiä otsassaan. Merkkiä, jonka Jumala oli häneen pistänyt.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s