Epilogi: Tähtiin ikuistetut haaveet

Mitä tarinan jälkeen tapahtui? Sen tietää ainoastaan kohtalon kynä. En itsekään olisi tälläistä juonenkäännettä osannut suunnitella.

Blogin tarina on loppu, mutta minun tarinani ovat vasta alussa. Olen 28 vuotta kerännyt hahmoja tarinoihini. Jotkut henkilöt eivät toimineet hahmoina, vaan kynän liikkeellepanevana voimana. Käydessäni toisen kerran Japanissa keväällä 2013, törmäsin bussimatkalla Tokiosta Sendaihin liikemieheen. Hän kertoi omasta elämästään, jonka jälkeen hän kysyi minulta: ”Mikä sai sinut tulemaan Japaniin? Tulitko tänne kirjoittamaan kirjaa?” Naurahdin ja vastasin, että aikomuksenani oli matkustaa Matsushimaan, sillä olin kuullut sen olevan yksi Japanin kolmen kauneimman paikan joukossa. Kerroin myös aikeistani matkustaa Rikuzentakataan, sillä halusin nähdä ne tsunamin jättämät jäljet sekä ennen kaikkea ihmiskohtalot. Mielessäni mietin kuitenkin, että ehkä näistä kokemuksista vielä jonain päivänä tarinan tai kaksi tulen kirjoittamaan. Vain aika voi näyttää.

Eräs haaveeni oli tulla journalistiksi. Kohtalo puhalsi pelin poikki, sillä journalistina en olisi voinut toteuttaa todellisia haaveitani. Myös monet muut haaveeni kaatuivat, mutta ehkä niissäkin oli kohtalo mukana. Nyt minulla on aikaa omistaa tuleva kesä lukemiseen sekä kirjoittamiseen. Vain aika näyttää, mihin suuntaan kohtalo minua ohjaa. Voi olla ettei se edes ohjaa minua kirjailijaksi. Tästä lähtien olen kuitenkin vapaa haaveilemaan vaikkapa elämästä Andromedalla tai yhteisistä unelmista Osakan auringon alla.

Blogin tien alussa sain kannustusta kirjoittamiseen. Lukiota en ollut koskaan käynyt, mutta ihmismieli on aina kiehtonut minua. Ujouteni ansioista minusta tuli elämän sivustaseuraaja. En ehkä ole osa kenenkään tarinaa. Saan kuitenkin olla nimetön kertoja toisten tarinoissa. Keskustelin kerran erään henkilön kanssa altavastaajana olemisesta. Viisaana ihmisenä hän harkitsi sanojaan tarkkaan ja sanoi lyhyesti: ”Elämässä ei voi saavuttaa hienoja asioita, jos ei edes yritä.” Tyhmänä en älynnyt hänen sanojensa merkitystä. Säälittelin itseäni ja sitä taakkaa, joka minulla oli. Hänen vastauksensa oli jälleen kerran julman lyhyt, mutta täynnä viisautta: ”Välillä pitää lähteä altavastaajan asemasta. Sellaista se vaan on”. 

Nyt mietin näitä hahmoja ja tarinoita. Voin kirjoittaa pohdiskelevasta ystävästäni, joka yritti kertoa minulle, miten Sibelius auttaa pääsemään lähemmäksi Jumalaa. En ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä hän tuolla tarkoitti. Voin kirjoittaa myös parhaasta ystävästäni, jolta sain lainaksi Ernest Hemingwayn, Charles Bukowskin, Gabrien Garcia Márquezin sekä Mika Waltarin kirjoja. Häneltä sain myös kynäni sekä käsialani. Voisin kirjoittaa tuntemattomasta leipurista, jonka avulla jouduin kohtaamaan keskipäivän demonit ja pääsin niistä toivottavasti myös voitolle.

Ikuinen elämä ei ehkä ole sitä, mitä kuvittelin sen olevan. Unelmissani saan silti elää ikuisesti. Unelmissani saan haaveilla ikuisesti. Elämämme kirsikkapuiden alla päättyy, kun kevät on kauneimillaan. Silti haaveemme jatkavat tarinaamme vielä kauan senkin jälkeen. Tarinamme on ikuistettu tähtiin, vaikkemme koskaan enää edes kohtaisi toisiamme.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s