Neljä vuotta hölmöä sydäntä

Tänään on tavallinen päivä maailmalle. Se on melko tavallinen päivä myös minulle, kunnes katson kalenteriin. Avaan blogini, joka on unohtunut internetin pölyyntyvään nurkkaan yhdessä nyan catin ja myspacen kanssa. Katson ensimmäistä postaustani: 6.3.2016. Siitä on tosiaan jo neljä vuotta, kun ensimmäisen kerran kokeilin tätä itseilmaisun muotoa. Mitä matkan varrella on tapahtunut? Onko kokemus tehnyt minusta yhtään sen viisaampaa?

Miksi ylipäänsä aloitin blogin kirjoittamisen? Minähän inhosin niitä. Pidin niitä turhamaisina. Suurin osa blogeista on vain päiväkirjan jatkeita, jotka eivät monisanaisuudessaankaan onnistu sanomaan oikein mitään. En halunnut kirjoittaa tyhjänpäiväisiä juttuja koiran ulkoilutuksesta, tai siitä miten söin tänään nakkikeittoa lounaaksi. En halunnut tuhlata kenenkään kallisarvoista aikaa. Rehellisesti sanottuna eräs motiivini oli kuitenkin aika hölmö, ainakin näin jälkikäteen ajateltuna. Opiskellessani leipuri-kondiittoriksi olin tutustunut mukavaan luokkatoveriin. Tekstailimme silloin tällöin. Minusta kuitenkin tuntui, ettei se johtanut oikein mihinkään. Niinpä päätin perustaa blogin, toivoen että hän lukisi sitä. Ja niin hän tekikin. Hän kehui tekstiäni. Olin innoissani. Kirjoitin koko maailmalle, mutta ennen kaikkea kirjoitin hänelle. Jokaisen sanan kohdalla mietin, miten hän reagoisi. Kuulostaa hölmöltä, että lähes kolmekymppinen voi olla niin lapsellinen. Mutta sydän on aina hölmö, iästä riippumatta.

Kirjoittaessani, aloin avautumaan elämästäni. Uskalsin kertoa horjuvasta uskostani ja miten ajattelin jättää yhteisön, jossa olin kasvanut. Olin valmis menettämään perheeni, saadakseni takaisin oman elämäni. Tuo rohkeus ei aina kuitenkaan ollut niin hyvä asia. Eräänä iltana keskustelin tuon mukavan luokkatoverin kanssa masennuksesta. Minusta tuntui, ettei hän oikein ymmärtänyt sitä kamppailua, jota olin joutunut käymään. Suivaantuneena kirjoitin blogiini katkeran tekstin. Vaikka tajusin virheeni nopeasti, ja poistin tekstin, oli vahinko jo tapahtunut. Hän ei enää halunnut olla missään tekemisissä kanssani. Myöhemmin hän esti minut kokonaan. Minulta kesti aivan liian pitkään tajuta, että ihastukseni oli kaiken aikaa ollutkin vain omassa päässäni. Sellainen hölmö sydän on, vielä tässäkin iässä. Innostukseni kirjoittamiseen lopahti pian.

Näihin neljään vuoteen on mahtunut kaikenlaista; ihastusta, rakkautta, pettymystä, haaveita ja myös kariutuneita haaveita. Täytin jossain vaiheessa kolmekymmentä, ja kyllä, minulle tuli kolmenkympin kriisi, joskin ehkä hieman jälkijunassa. Vasta hiljattain olin tajunnut, etten tulekaan elämään ikuisesti, niin kuin minulle oli aiemmin opetettu. Tajusin että minulla on vain tämä yksi elämä aikaa tehdä kaikki, mitä olen ikinä halunnut tehdä.

Aloitettuani elämäni uudelleen, haaveilin journalistin ammatista. Halusin omistautua totuuden etsimiselle ja sen jakamiselle. Yrityksistäni huolimatta, en onnistunut pääsemään kouluun sisään. Ilmoittauduin aikuislukioon, sillä koin että olin jäänyt jostain paitsi, kun en ollut sitä käynyt. En kuitenkaan ehtinyt valmistua lukiosta, sillä elämääni tuli vielä suurempi yllätys.

Viime keväänä hain ammattikorkeakouluun tietojenkäsittelyn linjalle. Varasijan kautta pääsin juuri ja juuri sisään, tosin Kajaaniin. Se oli kuitenkin onni onnettomuudessa, sillä Kajaanissa on ainutlaatuinen pelialaan painottuva koulutus. Olin jo teini-iässä miettinyt, miten pelejä pääsisi tekemään ammattimaisesti. Tuolloin en kuitenkaan uskaltanut elätellä sellaisia toiveita. Yhteisössäni koulutusta ja uraa pidettiin itsekkäinä tavoitteina. Niinpä nyt minusta tuntui, kuin olisin vihdoin päässyt elämään lapsuuden unelmiani. Mielestäni pelit ovat myös vakavasti otettava tarinankerronnan muoto, siinä missä elokuvat ja kirjatkin.

Myöhemmin syksyllä meidän piti tehdä valinta suuntautumisesta. Päätin hakea pelituottajaksi. En olisi uskonut, että tälläisestä ujosta ja pelokkaasta miehenpuolikkaasta olisi siihen. Ajattelin silti, että tämä on tilaisuuteni, joka ei ehkä koskaan toistu. Jälleen kerran yllätin itseni, ja minut valittiin opiskelemaan pelituottajaksi. Nyt olen oppinut, että saadakseen jotain, on pistettävä itsensä likoon, vaikka mahdollisuudet onnistumiseen näyttäisivätkin pieniltä.

Jos lukija vielä tässä vaiheessa on jaksanut pysyä mukana, onnittelen häntä, sillä nyt olen sanonut sen minkä halusinkin. Lupasin neljä vuotta sitten, etten kirjoita turhia juttuja. Ehkä 173:een postaukseen on niitäkin mahtunut. Olen oppinut kirjoittamisesta asian tai parikin. Olen oppinut sen, ettei koskaan pidä rakastua omaan tekstiinsä. On myös tiedettävä milloin lopettaa. Olen yrittänyt muistaa Stephen Kingin viisaan neuvon jokaiselle kirjailijaksi havittelevalle: Kill your darlings, kill your darlings, even when it breaks your egocentric little scribbler’s heart, kill your darlings.” 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s