En aio edes laittaa tälle kunnollista otsikkoa. Pelkään että se vain jarruttaisi minua. Olen tilanteessa, jota voisi kutsua krooniseksi valkoisen paperin kammoksi. Paitsi ettei pelkoni ole koskaan liittynyt aloittamiseen. Pelkoni on pikemminkin se, etten keksi miten lopettaa. Tai ainakaan tyylikkäästi. Usein mietin tekstiini valmiiksi aloituksen ja lopetuksen. Luon ikään kuin kartan, jossa on lähtöpiste ja…
Hetki sitten istuin kuuntelemassa elokuvaohjaaja Juho Kuosmasen luentoa. Hän puhui käsikirjoittamisesta, sekä tarinan ytimen etsimisestä. Vaikken ole tekemässä elokuvaa, oli aihe niin syvästi puhutteleva, että haluan omistaa sille kokonaisen postauksen. Luennossaan Kuosmanen kuvaili käsikirjoittamista pyrkimykseksi sanoittaa jotain, mikä on alussa vain abstrakti idea. Se on matka, jonka aikana ei välttämättä edes tiedä mihin se päättyy.…
Nyt teen sen. Rikon kirouksen. Kirjoitan, vaikka minusta tuntuu, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Kirjoitan silläkin uhalla, ettei kukaan tule koskaan lukemaan tätä. Kirjoitan maailmalle, mutta ennen kaikkea kirjoitan itselleni. Ja jos yksikin ihminen kokee tekstini hyödylliseksi, on tavoitteeni saavutettu. Kirjoitan aiheesta, joka on pyörinyt mielessäni viime aikoina. Ehkä jopa vuosia. Kirjoitan anteeksiannosta. Olen jumissa…
Ystäviä. Niitä ei voi koskaan olla liikaa. Toisaalta yksikin hyvä ystävä on parempi kuin sata tuttavaa. Mutta milloin ystävä lakkaa olemasta ystävä? Se on kysymys, jota mietin lähes joka päivä. Enkä liioittele sanoessani niin. Lisäksi näin ystävänpäivänä on varsin sopivaa omistaa muutama sana ystävyydelle. Siitä on jo melkein kuusi vuotta, kun yhdessä hetkessä menetin käytännössä…
Kuten elämääni läheltä seuranneet ehkä tietävät, minulla on pieni riippuvuus. Nimittäin sellainen, että hankin kaikenlaisia tietokoneita, joilla en oikein tee yhtään mitään. Tämä riippuvuus vahvistui hiljattain, kun hommasin vanhan IBM-läppärin neljälläkympillä. Aluksi en keksinyt sille oikein mitään käyttöä. Se oli kiva tuulahdus menneestä, mutta nykykäyttöön aivan liian hidas. Lisäksi se kuluttaa suhteettoman paljon energiaa; 60…
Viime aikoina olen tutustunut kreikkalaiseen mytologiaan. Siitä on tullut minulle kiehtova maailma. Löydän sieltä niin paljon tuttua, niin paljon tarinoita joihin samaistua. Eräs niistä on tarina Sisyfoksesta. Sisyfos oli Korintin perustaja ja kuningas. Tarinan mukaan hän petkutti kuolemaa ja pakeni manalasta kahdesti. Jäätyään jo toistamiseen kiinni, Sisyfos tuomittiin ikuisiksi ajoiksi vierittämään kivenlohkaretta ylös jyrkkää rinnettä.…
Atlantis kadotettu Titanic upotettu – Laji nimeämätön Mantere löytämätön – Oletko Cousteau punapipoinen? Vai Kolumbus verenhimoinen? – Eksyitkö sattumalta tälle tielle? Vai käykö matkasi vielä muualle? – Nyt minut löysit, tässä olen Oletko se, joksi sinua luulen?
Elämä on peliä. Elämä on lasikattojen rikkomista. Elämä on vauhdin huumaa, jossa kolari on aina vain sekunnin kymmenesosan päässä. Joskus unohtaa pysähtyä tankkaamaan ja tarkistamaan renkaiden paineet. Sitten jysähtää ja matka päättyy. Maslowin tarvehierarkista on tullut minulle kiehtova käsite. Vaikkei se olekaan parasta tai mitenkään yleistettävissä olevaa tiedettä, voi siitä kuitenkin olla apua ihmiselle itselleen.…
Pitäisi olla nukkumassa. Mutta mieleni on jossain muualla. Mieleni matkustaa muistoissa. Niistä on tullut minulle eräänlainen uni, jota näen hereillä ollessanikin. Kuuntelin Juha Tapion kappaleen Jotain niin oikeaa. Se vie minut noin neljä vuotta ajassa taaksepäin. Kun aamulla viideltä kurvasin polkupyörällä alas Jorvinmäkeä, jossa tuolloin asuimme. Kuuntelin siinä hetkessä tuon samaisen kappaleen. Aamun usva oli…
Kaikelle on tarkoitus. Niin kulahtaneelta kuin se kuulostaakin, niin silti siinä piilee jokin itsestäänselvä totuus. Tai ehkä se on totta vain, jos siihen haluaa uskoa. Universumin kaoottisuudessa on meidän tehtävämme etsiä ja löytää tuo tarkoitus, vaikka siihen menisi koko ihmisikä. Sillä tarkoituksettomuus tekisi meidät hulluiksi. Kun maailmamme on sirpaleina, on meidän vastuulla kasata niistä sirpaleista…
Romantiikka. Se tuo mieleen hellät ja toisinaan myös rohkeat rakkauden ilmaukset. Itse tehdyt kynttiläillalliset, jonka päätteeksi kirjoitetaan kömpelö runo lautasliinalle. Pitkät kävelyt joen rannalla, jonka aikana maailmaan ei mahdu kuin nuo kaksi ihmistä. Mutta entä kun romantiikka ei saavuta kohdettaan? Kun kynttiläillalliset nähdään vain imarteluna. Tai kävelyt joen rannalla ovat liian pitkiä, vauhti liian luja…
Joskus pettymys tuntuu niin musertavalta, että sitä syyttää itseään aivan kaikesta. Nyt on yksi niistä hetkistä. Olen viime aikoina löytänyt ruman puolen itsestäni. Että minä osaan olla vaativa ja kontrolloiva. Eihän siinä mitään uutta ole. Minä vain luulin kasvaneeni siitä irti. Katsoessani peiliin olen löytänyt itsestäni hirviön, joka on piiloutunut itsevarmuuden ja viattomuuden naamion taakse.…
Minun on vaikeaa olla pohtimatta päässäni pyöriviä asioita. Pohdin niitä joka päivä, joskus joka hetki. Usein huomaan laiminlyöväni muita velvollisuuksiani, koska pohdiskelu vie kaiken huomioni. Nyttenkin minun pitäisi olla tekemässä aiheanalyysiä ajankohtaisseminaaria varten. Mutta huomioni on jakautunut. Minun on pakko pohtia ensin tämä asia loppuun. Pohdin kysymystä milloin ihminen on valmis? Minulla voi olla taustani…
Hylkäsin uskonnon reilu viisi vuotta sitten. Tuosta elämästä minulle on kuitenkin jäänyt joitain periaatteita, joita haluan edelleen vaalia. Yksi niistä on anteeksiantaminen ja armollisuus. En halua alkaa saarnaamaan Jeesuksen opetuksista, mutta mieleeni palautui vertaus palvelijasta joka sai anteeksi suuren velan, mutta myöhemmin väkivalloin peri toiselta palvelijalta mitättömän suuruista velkaa. Minun on vaikeaa pysyä vihaisena ihmisille.…
Kun kaksi ihmistä välittää toisistaan, he ovat kiinnostuneita toistensa ajatuksista. He varovat sanomasta pahasti, mutta toisaalta tiedostavat, ettei loukkaantumisia voi aina estää. Silloin he haluavat pyytää anteeksi, koska he välittävät enemmän ystävyydestään kuin oikeassa olemisesta. He ojentavat kätensä sovinnon merkiksi. Joskus ihmiset ajautuvat erilleen. Kuilu kasvaa liian suureksi, eikä käsi enää yllä toisen käteen. Kumpikin…
Nothing personal 