Taas minä teen sen. Aloitan some-ränttini. Niin paljon kuin rakastankin vihata somea, on se minulle samalla myös yllättävän inspiraation lähde.

Fiidiini puskee jatkuvasti erilaisia tunteiden käsittelyyn liittyviä videoita. Kuten monet muut, selaan minäkin ne läpi hyvin nopeasti. Kuten monilla muilla, on minunkin keskittymiseni kaventunut muutamaan sekuntiin. Tällä kertaa se riitti. Videossa käsiteltiin vihan merkitystä elämässä. Tai pikemminkin, miten vihan alla saattaa piillä tunne, joka on liian vaikea tai häpeällinen. Tuon tunteen ilmaiseminen vaatisi enemmän haavoittuvuutta kuin mihin kokee olevansa kykeneväinen.

Tunnistan tämän. Mikään ei ole ollut minulle sen vaikeampaa kuin tarpeideni ja toiveideni ilmaiseminen. Jo lapsena muistan usein turvautuneeni kiukkuun, kun minua ei huomioitu. Sain kyllä sen jälkeen huomiota, mutten läheskään aina sellaista, kuin olisin kaivannut. Kiukun jälkeen tunsin syyllisyyttä ja häpeää. Miksi minä olen näin vaativa? Miksi minua ei nähdä? Miksi en osaa ilmaista itseäni mitenkään muuten?

Haavoittuvuus on minulle ollut vaikeaa. Siitä ei ole seurannut minulle mitään hyvää. Minulle on tullut se tunne, että tarpeeni ovat liikaa. Että minun pitäisi tyytyä vähempään. Että minun pitäisi olla itsenäisempi. Vasta viime vuosina olen alkanut kyseenalaistamaan tätä teoriaa. Miksi muilla on oikeus läheisyyteen, paitsi minulla? Miksi muilla on oikeus tunnustukseen, paitsi minulla? Mikä tekee minusta niin poikkeuksellisen, etten saisi kaivata rakkautta?

Olen hiljalleen oppinut, miten viha ja pelko eivät ehkä olekaan toistensa vastakohtia, vaan pikemminkin saman kolikon kääntöpuolia. Vihan taustalla on usein pelko haavoittuvuudesta. Pelko takertuvuudesta. Pelko yksin jäämisestä. Ja koska pelon ilmaiseminen vaatii haavoittuvuutta, tuntuu viha turvallisemmalta. Tästä olen saanut maksaa elämässäni korkean hinnan. Mieleeni palautui kappale, jota kuuntelin ensimmäisellä työpaikallani radiosta. Se oli Maj Karman Ukkonen. Olen sanonut ympärilläni oleville, miten turhaa pelko on. Miten elämää täytyy uskaltaa elää, eikä aina vain aina pelätä pahinta. Samalla olen tehnyt itsestäni tuon pelon lähteen. Minusta on tullut ukkonen, joka voi hetkessä muuttaa kauniin kesäpäivän harmaaksi. Kunpa joskus saisin nämä pilvet väistymään. Kunpa joskus uskaltaisin olla haavoittuvampi. Kunpa joskus uskaltaisin pelätä.