Elämä, jossa ei ole mitään kadehtittavaa, on parasta elämää. Instagramin sijaan yritän kirjoittaa muistoja mieleeni. Silti olen tehnyt jotain, mitä jokainen ei voi sanoa tehneensä. Olen saanut tilaisuuden aloittaa elämäni alusta. Se tilaisuus koitti tasan kymmenen vuotta sitten. Nyt aika on kypsä palata tuohon elämäni merkittävimpään hetkeen.

Synnyin kuten muutkin, tietämättä maailmasta mitään. Silti tavallisen taaperon ulkonäön lisäksi minulla ei ollut kovin paljon yhteistä muiden samana päivänä syntyneiden kanssa. Synnyimme samassa paikassa, mutta kuljimme sen jälkeen täysin eri suuntiin. Perheemme kuului Jehovan todistajien yhteisöön. Kun muut olivat leikkimässä, minä istuin hiljaa valtakunnan salilla. Kun muut lähtivät viikonlopuksi perheidensä kanssa mökille, minä lähdin perheeni kanssa ovelta ovelle saarnaamaan valtakunnan hyvää uutista. Kun muut juhlivat syntymäpäiviä, minä juhlin kerran vuodessa Jeesuksen kuoleman muistojuhlaa. Silti se elämä oli minulle täysin normaalia. Se oli kaikki, minkä tunsin. Vasta koulumaailmassa huomasin, etten ollutkaan kuten muut. Koulu oli minulle tuskaa, sillä siellä en voinut piilotella kuka olin. En voinut sulautua massaan, vaan paistoin läpi kuten seinästä törröttävä naula. Ja seinästä törröttävän naulan tavoin, myös minut yritettiin hakata tasaiseksi. Muutimme perheeni kanssa paljon, mutta sama tarina toistui joka paikassa. Olin se outo uskovainen lapsi, joka ei juhli joulua eikä vietä syntymäpäiviä.

Sitten koitti kevät 2016. Olin 28. Tapahtuihan siinä välissä paljon muutakin, mutta säästän lukijan kallisarvoista aikaa. Pidin tuohon aikaan ahkerasti blogia mm. uskoni kriisistä, ja jos näitä sekalaisia tekstejäni jaksaa tarpeeksi selata, voi niistäkin vaiheista lukea kaiken. Mutta tuona huhtikuun kahdeksantenatoista päivänä päätin, etten voi enää jatkaa elämääni sellaisenaan. Kirjoitin seurakunnalleni erokirjeen. En pahassa hengessä, vaan ainoastaan ilmoittaakseni päätöksestäni lähteä uskonnosta. Vähän minä tiesin, millaisen myrskyn saisin aikaan. Soitin yksitellen jokaiselle perheeni jäsenelle kertoakseni päätöksestäni. He yrittivät parhaansa vakuuttaakseen minulle, että valintani oli väärä, eivätkä he voisi pitää minuun yhteyttä, jos valitsisin jättää uskonnon. Silti seisoin päätökseni takana ja olen seisonut jo kymmenen vuotta.

Menneet vuodet eivät ole olleet yhtä juhlaa, mutta nykyään saan olla kuten kaikki muut. Sulaudun lähes täydellisesti massaan. Opiskelen jouranalismia ja teen henkilökohtaisen avustajan keikkoja. Haaveilen edelleen kirjoittamisesta, vaikka tuo haave onkin melko himmeä. Silti taustani seuraa minua, vaikken siitä kovin paljon puhukaan. Voisin tuntitolkulla kertoa, millaista on menettää yhdessä hetkessä perheensä ja kaikki ystävänsä. Millaista on jäädä paitsi perheensä yhteisistä juhlista ja mökkireissuista. Mutta minä valitsen toisen tien. Valitsen uhriutumisen sijaan selviytymisen. Olen oman tieni valinnut ja haluan seisoa sillä omilla kahdella jalallani. Olen näiden kymmenen vuoden aikana oppinut, että meillä on enemmän yhteistä kuin erilaista. Ja jos lakkaisimme riitelemästä siitä, kenen uskon brändi on se kaikkein puhtain, olisi maailma paljon helpompi paikka meille kaikille.