Nyt teen sen. Rikon kirouksen. Kirjoitan, vaikka minusta tuntuu, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Kirjoitan silläkin uhalla, ettei kukaan tule koskaan lukemaan tätä. Kirjoitan maailmalle, mutta ennen kaikkea kirjoitan itselleni. Ja jos yksikin ihminen kokee tekstini hyödylliseksi, on tavoitteeni saavutettu.

Kirjoitan aiheesta, joka on pyörinyt mielessäni viime aikoina. Ehkä jopa vuosia. Kirjoitan anteeksiannosta. Olen jumissa ajatusteni kanssa ja tarvitsen uuden näkökulman. Aloitetaan.

Koko elämäni uskoin anteeksiannon tärkeyteen. Uskoin, että ihminen joka ei anna anteeksi, on katkera ja itsekeskeinen. Että anteeksianto olisi kaikkien suhteiden perusta. Myös avioliitto on kahden hyvän anteeksiantajan liitto, sanoi äitini. Ainoa asia, mitä ei tarvinnut antaa anteeksi oli se, kun joku lakkasi uskomasta.

Nyt olen saavuttanut tuon tilan. Perheelleni olen anteeksiantamaton. Mutta entä sitten? Entä sitten jos he eivät kykene antamaan anteeksi minulle? Eikö se ole heidän oikeutensa?

Muistelen samalla ihmisiä, joita olen elämässäni menettänyt. Ajattelen usein heitä. Monesti ajatuksiini liittyy katumusta siitä, mitä meille kävi. Siitä, ettemme onnistuneet tekemään toisiamme onnellisiksi. Siitä, että tuhlasimme toistemme aikaa haaveilla, joita emme kyenneet toteuttamaan. Vaikka mukana oli paljon hyviäkin hetkiä. Muistelen niitäkin.

Toisinaan minusta tuntuu, että tarinamme päättyi väärällä tavalla, väärään kohtaan. Että viimeinen lukumme revittiin pois. Jospa voisimme vielä kerran kohdata toisemme ja antaa anteeksi sen tuskan, mitä emme aiemmin kyenneet sanoittamaan, koska tunsimme itsemme niin loukatuiksi.

Mutta mikä estää minua kirjoittamasta viimeistä lukuamme yksin. Miksi minä tarvitsen anteeksiantoa? Vaikka sitä toivonkin, niin vaikuttaako se elämääni millään tavalla, jossen sitä saa? Jos he vieläkin tuntevat kipua. Eikö heillä ole oikeus omiin tunteisiinsa aivan yhtä lailla kuin minullakin?

Kaikista suurin ja samalla itsekkäin pelkoni on se, että he ovat kokonaan unohtaneet meidät. Ja sekin on sallittua. Ehkä he ovat mielessään pistäneet tarinamme takaisin kirjahyllyyn tai kenties polttaneet koko kirjan. Se on täysin sallittua.

Voin kirjoittaa viimeisen lukumme juuri sellaiseksi kuin itse haluan. Mielessäni se on maailman onnellisin loppu. Se on loppu, jossa me elämme elämämme onnellisina loppuun asti, vaikka tiemme erkanivatkin. Saimmehan sentään pienen hetken kulkea yhdessä matkallamme tuntemattomaan.