Ystäviä. Niitä ei voi koskaan olla liikaa. Toisaalta yksikin hyvä ystävä on parempi kuin sata tuttavaa. Mutta milloin ystävä lakkaa olemasta ystävä? Se on kysymys, jota mietin lähes joka päivä. Enkä liioittele sanoessani niin. Lisäksi näin ystävänpäivänä on varsin sopivaa omistaa muutama sana ystävyydelle.

Siitä on jo melkein kuusi vuotta, kun yhdessä hetkessä menetin käytännössä kaikki ystäväni. Sen jälkeen aidot ystävyyssuhteeni ovat olleet kahden käden sormilla laskettavissa. Olen toisinaan miettinyt, miten ystävien saamisesta tuli näin vaikeaa? Vaikka en kaipaa enää uskontoa, kaipaan silti ystäviäni. Tätä joidenkin on ollut vaikeaa ymmärtää. Miten voin edelleen kutsua ystävikseni ihmisiä, jotka olivat valmiita katkaisemaan suhteemme vain sen vuoksi, etten enää usko samalla tavalla? Onhan se rajua, ei siitä mihinkään pääse. Jotkut ystävistäni ilmaisivat hyvin avoimesti, ettemme voi enää olla tekemisissä, kun kerroin päätöksestäni jättää yhteisön. Toisaalta minä tiedän myös toisen puolen. Orwellilaisessa maailmassa isoveljeä vastaan nouseminen vaatii paljon rohkeutta. En syytä ketään siitä, että he mielummin haluavat jatkaa omaa hiljaiseloaan. Että he haluavat pitää kiinni niistä ystävistä, joita heillä on.

Suurin heikkouteni on ehkä se, etten kykene asettamaan ihmisiä tarkasti määriteltyihin lokeroihin. En kykene näkemään ystäviäni pahoina, ajattelevatpa he minusta mitä hyvänsä. En myöskään puolustele heitä. Näen heidät korkeintaan systeemin uhreina. Ja toisaalta jos tuo systeemi on heille paikka, jossa he tuntevat itsensä kokonaisiksi, niin mikä minä olen heitä tuomitsemaan. Monilla heistä on myös perheet. Heillä voi olla liikaa menetettävää.

Tänä aamuna mietin yhtä minua vanhempaa ystävää. Hän elää pientä elämää pienessä talossaan. Kellarissa hänellä on oma maailmansa täynnä tietokoneita, joita hän kunnostaa. Hän lahjoittaa niitä kenelle tahansa tarvitsevalle. Silti seurakunnan johdon silmissä hän ei saa juurikaan arvostusta, sillä hän ei välitä hierarkioista tai niissä kohoamisesta. Hänen tekonsa eivät näy paperilla. Kun olin kokenut loppuunpalamisen, hän sanoi minulle, että nyt Jani keskityt vain itseesi. Se oli minulle vaikeaa kuunneltavaa. Sehän olisi itsekästä. Se oli täysin vastoin niitä periaatteita, joille olin omistanut elämäni. Silti hän oli oikeassa. Yksitoista vuotta myöhemmin sen ymmärrän. Kunpa voisin sen hänelle kertoa.

Nalle Puh on täynnä tarinoita ystävyydestä. Erään kerran Nalle Puh lausahti: ”Mielestäni näemme unia, ettei meidän tarvitsisi olla erillämme toisistamme. Jos olemme toistemme unissa, voimme olla yhdessä koko ajan”. Näen usein unta ystävistäni. Ne tuntuvat siltä, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan välillämme. Meillä ei ole mitään selviteltävää. Meidän ei tarvitse syytellä tai pahoitella, ettemme ole pitäneet yhteyttä. Niissä olemme vain ystäviä. Ystäviä ikuisesti.