Ihminen joka vain ymmärtää

Hetki sitten istuin kuuntelemassa elokuvaohjaaja Juho Kuosmasen luentoa. Hän puhui käsikirjoittamisesta, sekä tarinan ytimen etsimisestä. Vaikken ole tekemässä elokuvaa, oli aihe niin syvästi puhutteleva, että haluan omistaa sille kokonaisen postauksen.

Luennossaan Kuosmanen kuvaili käsikirjoittamista pyrkimykseksi sanoittaa jotain, mikä on alussa vain abstrakti idea. Se on matka, jonka aikana ei välttämättä edes tiedä mihin se päättyy. Sitä vain lähtee kulkemaan kohti jotain kiiltävää. Matkan aikana saattaa joutua kyseenalaistamaan itseään ja motiivejaan. Se kuuluu asiaan, eikä sen vuoksi pidä luovuttaa.

Jos prosessi ei tunnu etenevän, kannattaa pyytää apua. Mutta ennen kaikkea kannattaa pyytää apua sellaiselta henkilöltä, joka pystyy samaistumaan tunteisiisi. Henkilöltä joka tietää mitä yrität kertoa, vaikka se olisi kuinka kömpelöä. Se mitä hän seuraavaksi sanoi, sai minut katoamaan mietteisiini. Henkilö jonka puoleen kannattaa kääntyä, on kuin junassa kanssamatkustava tuntematon ihminen, joka vastaa harhailevaan katseeseesi kääntymättä siltä pois. Hän vain hymyilee ja nyökkää. Hän ymmärtää sinua ilman, että sinun tarvitsee selittää itseäsi. Ensimmäinen ajatukseni oli siinä kohtaa: ei sellaista ihmistä ole olemassakaan!

Mutta miksi tämä oli ensimmäinen reaktioni? Miksi minusta on tullut niin pelokas? Kuljen maailmassa varoen, yrittäen tehdä itsestäni lähes näkymättömän. Mutta ovatko kokemukseni loppujen lopuksi niin poikkeuksellisia? Eikö menetys ja ulkopuolelle joutuminen ole jotain sellaista, mihin lähes kuka tahansa pystyy samaistumaan? Vai voisiko reaktioni johtua siitä, etten oikeastaan edes tiedä, millaista on olla ymmärretty ja hyväksytty?

Hyväksymys on ollut minulle kuin sopimus, jossa on tarkat reunaehdot, loputtomat alaviitteet sekä rangaistus niiden rikkomisesta. Kasvoin kyseenalaistaen itseni. Opin vaikenemaan, kun olin eri mieltä. Opin pitämään omat ajatukset ja epäilykset sisälläni. Nyt nämä menneisyyden varjot seuraavat minua joka paikkaan. Piiloudun maailmalta, koska pelkään sen tuomitsevia katseita. Pidän ylläni naamiota, koska pelkään etten riitä sellaisenaan.

Synkkyydestä huolimatta uskon silti valon pilkahduksiin. Kirjoittaessani teen matkaa suljettuun sieluuni ja kykenen käsittelemään sitä, mikä on liian kipeää. Muovaan oman elämäni käsikirjoitusta tietämättä, miltä se tulee lopulta näyttämään. Kuljen vain kohti jotain kiiltävää. Ja ennen kaikkea, etsin sitä ihmistä, joka vastaa katseeseeni, hymyilee ja nyökkää. Joka ymmärtää ilman, että minun tarvitsee selittää itseäni.

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s