Törmäsin ehkä vuosisadan parhaimpaan tviittiin. Se kuului: ”aion viimeistään huomenna selvittää, mitä prokrastinaatio tarkoittaa”. Sana prokrastinaatio ei oikein taivu suomalaisen suussa. Silti se kertoo paljon enemmän kuin omat vastineemme: viivyttely, aikaansaamattomuus, asioiden tekemättä jättäminen tai lykkääminen. Samalla kun kirjoitan tätä, puhelimeni muistuttaa minua koulun päättötyön eli portfolion tekemisestä. Lykkäsin muistutusta tuonnemaksi ja näin tekemällä ostin itselleni lisää aikaa. Tai ehkä pikemminkin ostin itselleni viimehetken kiireen. Niinpä ajattelin käyttää tämänkin prokrastinaation hyödykseni ja tutkia, mitä prokrastinaatio edes on.

Opin Tim Urbanin TED-puheesta, että aivoissamme on kolme päähenkilöä: rationalistinen ajattelija, välitöntä nautintoa tavoittelva apina sekä paniikkihirviö. Kun otamme vastaan jonkun tehtävän, rationalistinen ajattelijamme sanoo että meidän tulisi viivyttelemättä ryhtyä työhön. Nautintoa tavoitteleva apina kuitenkin äänekkäästi ja houkuttelevasti vakuuttelee meille, miksi kissavideoiden tai Japanin teinipopista kertovan dokumentin katsominen olisi niin paljon hyödyllisempää. Usein tuon äänekkään apinan mielipide voittaa. Kun takaraja lähestyy, paniikkihirviö herää ja vaientaa apinan äänen. Tässä vaiheessa laiskottelu ei ole enää vaihtoehto. Niinpä viime hetkessä kirjoitamme sen 100-sivuisen gradun tai kokoamme sen tärkeän portfolion. Lopputulos ei tällöin ole aina paras mahdollinen, mutta ainakin se on tullut tehtyä. Ongelmia syntyy silloin, kun takarajaa ei ole. Jos tehtävä koskee terveellisten elämäntapojen omaksumista, kaukaisten sukulaisten tapaamista tai kylppärin vuotavan hanan korjaamista, ei paniikkihirviö pääse koskaan sanomaan mielipidettään. Tässä kohtaa kannattaa muistaa, että elämä on parhaimmillaankin noin 4,680 viikkoa, joten kyllä se paniikkihirviökin jossain vaiheessa olemassaolostaan muistuttaa.

Nyt olen saanut välitöntä tyydytystä kirjoittaessani tästä aiheesta. Seuraavaksi voisin kirjoittaa järjestelmällisyydestä.