En aio edes laittaa tälle kunnollista otsikkoa. Pelkään että se vain jarruttaisi minua. Olen tilanteessa, jota voisi kutsua krooniseksi valkoisen paperin kammoksi. Paitsi ettei pelkoni ole koskaan liittynyt aloittamiseen. Pelkoni on pikemminkin se, etten keksi miten lopettaa. Tai ainakaan tyylikkäästi.

Usein mietin tekstiini valmiiksi aloituksen ja lopetuksen. Luon ikään kuin kartan, jossa on lähtöpiste ja määränpää. Tekstin aikana yritän rämpiä tuota määränpäätä kohti luoden mielikuvaa siitä, että muka tietäisin aiheesta jotain. Sitten pääsen viimein laittamaan kirsikan vaihtelevanmuotoisen kakun päälle: lopetuksen, jota niin hartaasti suunnittelin. Mutta entä jos lopetuksen vain jättää tekemättä? Silloin tekstistä tulee tyhjänpäiväistä jaarittelua. Kuin automatka, joka ei pääty koskaan, vaikka kuski toistuvasti huutelee takapenkille, että kohta ollaan perillä. Tai kuin päiväkausia jatkunut merimatka, jossa rommitynnyrin pohja häämöttää, eikä maata vieläkään ole näkyvissä.

Voisiko matka sittenkin olla päämäärää tärkeämpi? Miksikäs me muuten luemme, jos emme itseämme viihdyttääksemme? Muistan erään tuttavapojan, joka ihmetteli lukemisen tyhmyyttä. Eihän kirjojen lukemisessa ole mitään järkeä, kun elokuvat katsoo paljon nopeammin. Ja oikeassa hän olikin. Mitä järkeä on hengittämisessä, kun lopulta kuolemme? Ehkä koko elämä on vain yhtä ja samaa pitkittynyttä yritystä pitää itsemme viihdytettynä. Ehkä työssäkin on vain kyse siitä, että jollain sitä on päivänsä kulutettava. Ehkä me luemme, koska se saa meidät tuntemaan itsemme muita älykkäämmäksi. Ehkä minä kirjoitan, koska netflixistä on loppunut katseltava sisältö. Ja koska kirjoittaminen on ainoa asia, mikä ajaa minua eteenpäin.

Voisiko eteenpäin menemisen tunne siis olla se, minkä vuoksi me ylipäänsä teemme mitään? Jollain sitä tunnetta luo ylennyksen saaminen työpaikalla. Toisilla jälleen yhden tutkinnon suorittaminen. Minulla sitä luo lopetuksen keksiminen keskinkertaiselle jutulle. Minähän varoitin.