Sodasta kotiinpaluu

Kun mies palaa sodasta, onko sota ohi? Pystyykö hän unohtamaan kaiken sen kärsimyksen, jonka silminnäkijäksi hän joutui? Voiko hän taas rakastaa, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? Vai tuoko hän sodan mukanaan kotiinsa?

Musta koira palasi luokseni. Se istuu selkäni takana pienen matkan päässä sanomatta mitään. Se vain on. Tänään huono olo palasi. Eihän se todellisuudessa ole minnekään kadonnut. Olen vain toisinaan pystynyt sulkemaan sen pois mielestäni. Vaikka olen tehnyt työtä siitä eroon pääsemiseksi, se ei suostu jättämään minua. Syy siihen on yksinkertainen. En tiedä miten siitä pääsen irti. Sitä ei voi unohtaa. Sitä ei voi naurulla korvata. Toisten huomio ei myöskään sitä poista. Minusta on tullut hyvä esittämään tavallista ihmistä, mutta sisälläni asuu ihminen jolle mikään rakkaus ja huomio ei ole riittävää. Kun itsesyytökset palaavat, ne tuovat kaikki huonot ystävänsä mukanaan.

Miksi syytän itseäni? Kuka siitä hyötyy? Miksi väitän, että lapsuuteni oli huono? Miksen osaa olla kiitollinen vanhemmilleni siitä huolenpidosta, jota he antoivat? Miksen osaa iloita auringosta? Siihenkin on syy: ei kukaan keksi itselleen traumoja. Lapsi on luonnostaan iloinen. Tarvitaan työtä tuon iloisen sielun murtamiseksi. Lapsen mieli suojelee häntä liialta murehtimiselta. Siksi hän saattaa aikuisenakin nähdä lapsuutensa miellyttävänä tai ainakin tavallisena. Itsekin ajattelin näin suurimman osan elämästäni. Ajattelin että lapsuuteni oli aivan yhtä normaali, kuin kenen tahansa muunkin. Mistä siis ne itsesyytökset? Olenko tosiaankin omassa vilkkaassa mielikuvituksessani keksinyt yhtenä päivänä alkaa vihata itseäni? Vai voisiko se johtua siitä, että joku sai minut syyttämään itseäni? En muista kaikkea lapsuudestani. Mieleeni tulee paljon mukavia kokemuksia. Yrittikö lapsen mieleni suojella minua joltain? Vielä viime vuosiin asti minulla oli se ajatus, että lapsuutta ei pidä kaivella. Ei siitä mitään hyötyä olisi. Nyt kuitenkin haluaisin löytää sieltä jotain, mitä en ehkä koskaan tule löytämään. En minä tätä aukkoa sydämeeni ole itse tehnyt. En halua syyttää ketään, koska sillä antaisin oikeutuksen väärille ajatuksilleni. Haluan vain olla niinkuin muut. Tosin olen myös tullut siihen päätelmään, etten voi tietää millaisia muut todellisuudessa ovat. Ehkä he minun laillani ovat hyviä peittämään tuskansa. Masennus ja huono itsetunto on paljon yleisempää, kuin mitä luullaan. Silti arkielämässä näitä ihmisiä ei näy missään. Todellisuudessa heitä on joukossamme hyvinkin paljon. Todennäköisesti tänäänkin keskustelet sellaisen kanssa.

En ole itseni pahin vihollinen. Traumat ovat viholliseni. En voi unohtaa sitä sotaa, jonka keskelle jouduin. En halua myöskään tuoda sitä kotiini. Siksi itseni ja muiden parasta ajatellen, joudun myöntämään etten vielä ole se ihminen mikä haluaisin olla. Saatan tarvita apua. En häpeä myöntää sitä. Häpeä olisi se, että ylpeästi kieltäytyisin katsomasta tosiasioita silmiin, ja pahimmassa tapauksessa vahingoittaisin niitä joista eniten välitän. Tämä matka ei ehkä tule olemaan helppo ja lyhyt, mutta ainakin se on sen arvoinen. Haluan takaisin sen, mikä minulle kuuluu: elämäni!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s