Minne aika katosi?

On huhtikuinen päivä vuonna 2014. Istun ikkunattoman hotellihuoneeni sängyssä Chongqingissa. Olen yksin Kiinassa, mutta sitähän minä lähdinkin etsimään. Kävin juuri ostamassa junaliput Pekingiin. Matka tulee kestämään yli vuorokauden. Pelkäsin miten selviän, kun en puhu kiinaa ollenkaan. Minulla oli vain vihko, johon olin kirjoittanut junan päämäärän, lähtö- sekä saapumisajan. Olin myös kuullut, että kiinalaiset junat ovat loppunmyytyjä jo viikkoja ennen lähtöä. Omaan lähtööni ei ole kuin muutama päivä. Pitkän jonotuksen jälkeen pääsin virkailijan luokse. Tervehdin häntä ja sujautin luukun alta lapun. Pidätin hetken hengitystäni. Mitä teen jossen saakkaan lippua? Yllätykseseni hän alkaa naputtelemaan tietokonettaan, ja hetken päästä hän tulostaa kolme lippua: yhden Chonqingista Pekingiin, yhden Pekingistä Xianiin sekä yhden Xianista takaisin Chonqingiin.

Tyytyväisenä lähden kiertelemään tätä vajaan kymmenen miljoonan ihmisen kaupunkia, josta harva on edes kuullutkaan. Kuljen pää kenossa, sillä sen talot tuntuvat ulottuvan taivaaseen asti. Nautin siitä, että saan olla muukalaisena täällä. Ihastelen korkeita moottoritieramppeja, jotka nousevat kymmeniä metriä maanpinnasta. Samalla ihmettelen ihmisen arkista elämää. Iltaisin he kokoontuvat kadunkulmille tansiimaan tuntematonta kiinalaista poppia. He ovat kaikenikäisiä. He ovat keski-ikäisiä sekä nuoria naisia. Joukossa on vain muutamia miehiä. He kaikki tuntuvat tietävän liikkeet. Näen näitä ryhmiä lähes joka kadunkulmalla. Myös ravintolat ovat täynnä nauravia ryhmiä. Tunnen itseni ulkopuoliseksi, mutta toisaalta sitähän minä tulinkin tänne hakemaan. Minusta on tullut muukalainen omassa kodissani ja olen sitä myös toisella puolella maapalloa. Miksi siis tuntisin oloni jotenkin erilaiseksi täällä?

Illalla palaan ikkunattomaan hotellihuoneeseeni. Istun sängyn laidalla ja katselen televisiota, vaikken siitä mitään ymmärrä. Sieltä tulee uusintana kiinalainen uudenvuodenlähetys. Se taisi olla ihan hiljattain. Eräs kappale tekee minuun erityisen vaikutuksen. En sitä luonnollisestikkaan tunnista, mutta myöhemmin googlettamalla selvitän sen. Sen esittäjä on Reno Wang ja sen nimi on Where did the Time go? Youtubesta en sitä löydä, sillä kiinassahan se on blokattu. Jotain kautta kuitenkin löydän tieni siihen. Kuuntelen sen uudelleen ja uudelleen. Se saa minut miettimään omaakin elämääni. Miten tämä juna onkin mennyt näin nopeasti? Minne katosi lapsuuden iloisuus? Minne katosi nuoruuden huolettomuus? Missä vaiheessa elämästä tulikin tälläinen taakka?

Kaksi vuotta myöhemmin olen lähes unohtanut tuon kappaleen. Palaan siihen ja se edelleen herättää minussa tunteita. Miksi tämä juna edelleen kulkee näin nopeasti? Miksen voi hidastaa sen vauhtia? Vai onko minun sittenkin vain yritettävä rakentaa ikuisuus tämän hetken ympärille? Tämä hetki on loppuen lopuksi kaikki, mitä elämässämme juuri nyt on, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Vaikka tiimalasissa hiekka vähenee, sitä on silti vielä toivottavasti paljonkin jäljellä. Tärkeintä on se, että osaa arvostaa jokaista hiekanjyvästä. Tämän opin ikkunattoman hotellihuoneen sängyn laidalla, vaikken sitä silloin ehkä ymmärtänyt.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s