Kuljen edelleen tässä junassa kohti tuntematonta. Tuntematon pelottaa, mutta samalla se on myös ystäväni. Tiedän että johonkin tämä juna kulkee. Katselen varovaisesti ympärilleni. Täällä on keski-ikäisiä liikemiehiä pelaamassa älypuhelimillaan. He ovat palanneet poikuutensa päiviin leikkiessään puhelintensa kanssa. Täällä on väsyneitä opiskelijoita, jotka nojaavat väsyneet päänsä ikkunaa vasten. Joku on sulkeutunut kirjojen maailmaan. Olenkohan koskaan lukenut tuota kirjaa? Mitäköhän hänen päässään liikkuu juuri nyt? Sen jälkeen katseeni kiinnittyy vastapäätä istuvaan naiseen, joka tuijottaa ikuisuuteen. Hänen kasvoillaan on hymy, joka ei laimenisi vaikka maailma ympäriltä tuhoutuisi. Katsellessani häntä varovaisesti toisella silmällä, minutkin valtaa hymy jota en voi estää. Ehkei tässä isossa tuntemattomassa maailmassa ole sittenkään mitään pelättävää. Saanhan sentään olla osa tätä yhteistä tarinaa, vaikka se olisikin vain pieni hetki ikuisuudessa. Tunnen itseni etuoikeutuksi näiden ihmisten joukossa.
Juna saapuu seuraavalle asemalle. Minua vastapäätä istuva nainen nousee lähteäkseen pois. En tiedä mihin hän on menossa, mutta tiedän ettei minun asemani ole vielä tullut. En tiedä miksi, mutta minä vain tunnen sen. Naisen taskusta tippuu lappu. Nostan sen penkiltä. Siinä lukee:
Nothing personal 