Pitkän työpäivän jälkeen saavun kotiin ja painan väsyneen pääni tyynylle. Teen matkan todellisuuden rajamaille. Matkalla kuulen vuoropuheiluita. En tunnista sanoja, mutta tunnistan kyllä äänet. Ne ovat ystäviäni menneisyydestä. Ystäviä jotka löysin ja kadotin. Ystäviä jotka hylkäsivät minut. Vai menikö se sittenkin toisinpäin? Olinko minä se, joka autioitin itseni?

Herään takaisin todellisuuteen, enkä tiedä missä minä olen. En tiedä kuka minä olen. Hädintuskin muistan edes nimeni. Elämästäni tuli niin kovin erilainen, kuin olin suunnitellut. Miksi tässä piti käydä näin? Nyt saan pettyneenä todeta, ettei elämää kannata suunnitella. Sitä kannattaa elää ja antaa kohtalon hoitaa suunnittelu meidän puolestamme. Kohtalo osaa toisinaan olla julma. Kohtalo osaa toisinaan pitää jännityksessä. Kohtalo osaa toisinaan erottaa parhaimmat ystävykset toisistaan, koska sillä on mielessään jotain suurempaa, kuin tämä pieni maailma.

Kohtalo ohjasi askeleeni uskontoon, jotta näkisin mitä on elämä ilman vapaata tahtoa. Kohtalo sai minut vihaamaan elämä, jotta oppisin rakastumaan siihen todenteolla. Kohtalo ohjasi minut vapaaseen maailmaan, jotta oppisin mitä on vapaa tahdo. Kohtalo ohjasi minut haaveilemaan, muttei antanut minulle kynää samantien. Kohtalo ohjasi tielleni ystäviä, jotka jättäisivät ikuisen jäljen sydämeeni. Näiltä ystäviltä sain vihdoin kynäni. Heiltä sain myös rajattomasti tyhjiä sivuja sekä tarinoita, joilla täyttää nuo sivut. Sata vuotta kestävää ystävyyttä en heiltä saanut, sillä kohtalo ohjasi meidät eri teille. Kohtalo uhrasi meidät haaveiden alttarilla. Tämä ilojen ja pettymysten täyttämä lyhyt elämä on väliaikaista, mutta haaveet jatkavat tarinaa ystävyydestämme läpi ikuisuuden.