Oman ääliömäisyytensä tajuaminen ei ole mitenkään mukavaa. Mutta sen tunnustaminen ei itsessään auta. Ratkaisevaa on se, mitä asialle haluaa tehdä.

Olen suurimman osan elämästäni ajatellut olevani olosuhteideni uhri. Kun minua oikaistiin, kääriydyin itseeni. Ihmettelin miksi kaikki haluavat haukkua minua. Ajattelin että kaikki haluavat tehdä elämästäni hankalaa. Samalla petyin kun en mielestäni saanut tarpeksi kiitosta silloin, kun onnistuin jossain. En syyttänyt ketään muuta kuin itseäni. Todellisuudessa kuitenkin irtisanouduin vastuusta ja syytin koko maailmaa. Tällä tein itsestäni salaa ylpeän ihmisen. Ajattelin salaa olevani muita parempi. Tämä ei kuitenkaan olisi voinut olla kauempana totuudesta.

Elämä on läimäyttäyt minua kasvoille montaa kertaa. Vasta viime aikoina olen kuitenkin tullut siihen toteamukseen, että ne kaikki iskut olivatkin ansaittuja. Harva ihminen antaa kritiikkiä toiselle ilman, että siihen olisi minkäänlaista aihetta. Myös kritiikin antajaa on kunnioitettava, sillä varmasti häneltäkin vaati rohkeutta lähestyä minua. Nykyään etsin kritiikkiä. Tämä ei tee minusta mitenkään erinomaista ihmistä. Se vain tarkoittaa sitä, että minulla on poikkeuksellisen paljon puutteita, jotka kaipaavat oikaisua. En kuitenkaan enää halua käpertyä itsesäälin suojakuoreen. Haluan antaa itsesäälittelevälle ääliöpuolelleni läpsäytyksen takaraivoon ja käskeä häntä ottamaan itseään niskasta kiinni.

Olen koetellut monen ihmisen kärsivällisyyttä. Ymmärrän sen kyllä. Heillä ei ole mitään velvollisuutta ottaa elämäntehtäväkseen auttaa minua. Jos he eivät halua olla tekemisissä kanssani, siihenkin on todennäköisesti hyvä syy. Niinpä joudun kiittämään heitä siitä avusta, jonka seurauksena opin luomaan rehellisen katsauksen itseeni. On parempi että olen elävä koira, kuin kuollut leijona.