Hylkäsin uskonnon reilu viisi vuotta sitten. Tuosta elämästä minulle on kuitenkin jäänyt joitain periaatteita, joita haluan edelleen vaalia. Yksi niistä on anteeksiantaminen ja armollisuus. En halua alkaa saarnaamaan Jeesuksen opetuksista, mutta mieleeni palautui vertaus palvelijasta joka sai anteeksi suuren velan, mutta myöhemmin väkivalloin peri toiselta palvelijalta mitättömän suuruista velkaa.

Minun on vaikeaa pysyä vihaisena ihmisille. Ei siksi, että minulta puuttuisi itsetuntoa, vaan siksi että uskon toisiin mahdollisuuksiin. Joidenkin ihmisten on ollut vaikeaa ymmärtää, miksi puhun niin ylistävästi esimerkiksi parhaasta ystävästäni, vaikka hän teki tiettäväksi ettei halunnut olla kanssani tekemisissä, kun jätin uskonyhteisöni. En halua pyyhkäistä pois yhteisiä kokemuksiamme, vaikkei hän enää halunnutkaan viettää aikaa kanssani. Ehkä olisin itse joutunut toimimaan samoin, jos tilanne olisi ollut toisin päin. Tiedän että hänkin todennäköisesti muistelee lämmöllä ystävyyttämme. En koe että hän olisi loukannut minua, vaikka harmittelinkin hänen päätöstään todella paljon. Edelleen olisin valmis olemaan hänen ystävänsä, ilman että kummankaan tarvitsisi muuttua tai tehdä kompromisseja ystävyytemme vuoksi.

Myös sisarukseni ovat katkaisseet kaikki välinsä minuun. Uskon että he kärsivät enemmän tästä tilanteesta kuin minä. Heidän silmissään olen hylännyt heidät. Minun silmissäni he kantavat kaunan raskasta taakkaa. En itse sitä halua kantaa. Haluan vaalia muistojamme ja avata keskusteluyhteyden, mikäli he vain sitä haluavat. En vaadi heitä tekemään mitään muutoksia elämässään. En vaadi heitä jättämään uskontoaan ja ystäviään, jotta voisimme olla yhteydessä.

Uskon siihen, että ihmiset muuttuvat ja jokaiselle täytyy antaa toinen mahdollisuus. Olenhan itsekin saanut niitä ja montakin kertaa. Olin lapsuuteni ja pitkälle aikuisuuteen katkera ja hankala vanhempiani kohtaan. Ärsyynnyin pienimmistä asioista. Muistan kun olin lähdössä vaeltamaan UKK-reittiä. Lähdin Heinolasta linja-autolla. Aamulla stressaantuneena pakkasin viimeisiä tavaroitani. Isäni kysyi, että onko minulla mitään evästä matkaa varten. Ärsyyntyneenä tiuskaisin hänelle pahasti. Silti hän teki minulle eväät. Jälkeenpäin harmittelen, miten kiittämätön olen ollut vanhempiani kohtaan. Silti he ovat kärsivällisesti kestäneet minua. Eivät he varmasti edes odottaneet mitään muutosta, mutta ihme kyllä sitä on tapahtunut. Nykyään olen ymmärtäväisempi heitä kohtaan, eikä meillä enää ole samanlaisia välikohtauksia. Olen ymmärtäväinen heitä kohtaan, vaikka he joutuvat kamppailemaan omantuntonsa ja uskonyhteisönsä välillä.

Nyt kun kerta minä olen saanut näin monta mahdollisuutta, niin eikö minun velvollisuuteni ole silloin toimia samoin ystäviäni ja lähimmäisiäni kohtaan. Tämän ei tarvitse tarkoittaa sitä, että antaisin heidän jyrätä itseni. Teen kyllä selväksi, milloin minusta tuntuu, että suhteemme ei ole tasapuolinen tai ystävyyttäni hyväksikäytetään. Nykyään vältän luomasta kovin läheisiä suhteita ihmisiin, jotka vain ottavat antamatta mitään takaisin. Mutta muussa tapauksessa haluan uskoa, että muutos on aina mahdollinen. Tämä ajattelu ei vaadi minulta mitään ylimääräistä ponnistelua, vaan päinvastoin se on helpottanut elämääni suunnattomasti. On vapauttavaa uskoa ihmisistä hyvää, antaa anteeksi ja päästää kaunan musertavasta taakasta irti.