Maailma herää hiljaa tähänkin päivään. Tai sitten se on jo herännyt, mutta minä vain olen vielä unessa. Jossain päin valmistaudutaan jo nukkumaan menoon. Joka päivä maailma tuottaa valtavan määrän kohinaa, jonka me muutamme informaatioksi. Informaatiosta vuorostaan teemme tarinoita, jotta kaikki se hälinä kävisi jollain tavalla järkeen. Mietin omaa suhdettani tarinoihin. On tässä vaiheessa selvää, että…
Päivän kääntyessä iltaa kohti huomaan vireystilani laskevan. Olisi vielä paljon asioita tehtävänä, mutta mieleni on jossain muualla. Mieleni on samalla sekä tulevaisuudessa että menneessä. Rattiin nukahtavan kuljettajan tavoin, mieleni ajautuu huomaamattani tien reunaan. Aidatulle pimeälle alueelle, josta on vaikeaa päästä pois. Alueelle, jossa kriittiset äänet ja yksinäisyys ottavat vallan. Negatiivisten tunteiden näyttäminen on minulle aina…
Aloitin päiväni musiikilla. Se antaa minulle inspiraatiota. Se myös useasti vie minut takaisin muistoihin. Muistoihin lapsuudesta. Muistoihin ystävyydestä. Muistoihin rakkaudesta ja pettymyksestä. Kuuntelin pitkästä aikaa Topi Sorsakosken kappaleen Olet Kaikki. Minulla on siihen erityinen suhde, vaikken sitä aiemmin osannutkaan arvostaa. Isäni piti siitä kappaleesta. Hän käytti sitä testatessaan äänilaitteittaan. En lapsena tajunnut siitä maailmasta mitään.…
Kirjoitan, vaikken tiedä, mitä olen kirjoittamassa. Kyselen, vaikken saa vastauksia. Ihmettelen, vaikken tule koskaan kyllin viisaaksi. Etsin ympäriltäni ongelmia, jotka yhdistävät meitä kaikkia. Istuskelin sohvalla Youtube-videota katsellen. Tällä kertaa algoritmien loputon buffet tarjoili minulle animoitua pätkää, jossa kolmekymppinen miesääni puhuu oikean ihmisen löytämisestä väärään aikaan. Se hetki elämässämme, jolloin mikään ei voisi mennä pieleen. Kun…
Tappio maistuu aina kitkerältä. Erityisen kitkerältä se maistuu silloin, kun kirkkain pokaali viedään aivan nenän edestä. Jos Suomen sijoitus euroviisuissa olisi ollut viides, voisimme vain kohauttaa olkapäitä ja todeta, että jälleen yksi perusvuosi euroviisuissa. Mutta päästä niin lähelle voiton suloista makua! Näin se elämä jatkuu seuraavanakin päivänä ja maailma pyörii edelleen auringon ympäri lähes 30…
En aio edes laittaa tälle kunnollista otsikkoa. Pelkään että se vain jarruttaisi minua. Olen tilanteessa, jota voisi kutsua krooniseksi valkoisen paperin kammoksi. Paitsi ettei pelkoni ole koskaan liittynyt aloittamiseen. Pelkoni on pikemminkin se, etten keksi miten lopettaa. Tai sitten asetan riman niin korkealle, etten itsekään sitä voi saavuttaa. Usein mietin tekstiini valmiiksi aloituksen ja lopetuksen.…
Hetki sitten istuin kuuntelemassa elokuvaohjaaja Juho Kuosmasen luentoa. Hän puhui käsikirjoittamisesta, sekä tarinan tärkeimmän kysymyksen löytämisestä. Vaikken ole tekemässä elokuvaa, oli aihe niin syvästi puhutteleva, että haluan omistaa sille kokonaisen postauksen. Luennossaan Kuosmanen kuvaili käsikirjoittamista pyrkimykseksi sanoittaa jotain, mikä on alussa vain abstrakti idea. Se on matka, jonka aikana ei välttämättä edes tiedä mihin se…
Nyt teen sen. Rikon kirouksen. Kirjoitan, vaikka minusta tuntuu, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Kirjoitan silläkin uhalla, ettei kukaan tule koskaan lukemaan tätä. Kirjoitan maailmalle, mutta ennen kaikkea kirjoitan itselleni. Ja jos yksikin ihminen kokee tekstini hyödylliseksi, on tavoitteeni saavutettu. Kirjoitan aiheesta, joka on pyörinyt mielessäni viime aikoina. Ehkä jopa vuosia. Kirjoitan anteeksiannosta. Olen jumissa…
Ystäviä. Niitä ei voi koskaan olla liikaa. Toisaalta yksikin hyvä ystävä on parempi kuin sata tuttavaa. Mutta milloin ystävä lakkaa olemasta ystävä? Se on kysymys, jota mietin lähes joka päivä. Enkä liioittele sanoessani niin. Lisäksi näin ystävänpäivänä on varsin sopivaa omistaa muutama sana ystävyydelle. Siitä on jo melkein kuusi vuotta, kun yhdessä hetkessä menetin käytännössä…
Kuten läheisimmät ystäväni ehkä tietävät, minulla on pieni riippuvuus. Nimittäin sellainen, että hankin kaikenlaisia tietokoneita, joilla en oikein tee yhtään mitään. Tämä riippuvuus vahvistui hiljattain, kun hommasin vanhan IBM-läppärin neljälläkympillä. Aluksi en keksinyt sille oikein mitään käyttöä. Se oli kiva tuulahdus menneestä, mutta nykykäyttöön aivan liian hidas. Lisäksi se kuluttaa suhteettoman paljon energiaa; 60 wattia…
Nothing personal 