Tappio maistuu aina kitkerältä. Erityisen kitkerältä se maistuu silloin, kun kirkkain pokaali viedään aivan nenän edestä. Jos Suomen sijoitus euroviisuissa olisi ollut viides, voisimme vain kohauttaa olkapäitä ja todeta, että jälleen yksi perusvuosi euroviisuissa. Mutta päästä niin lähelle voiton suloista makua!

Näin se elämä jatkuu seuraavanakin päivänä ja maailma pyörii edelleen auringon ympäri lähes 30 kilometrin sekuntivauhtia. Pettymyksen jälkeen voimme kuitenkin kokea riemun, mitä mikään pokaali ei olisi voinut tuoda. Henkilökohtaisella tasolla koen myös oppineeni itsestäni jotain mittaamattoman arvokasta.

Käärijää ihasteltiin ja myös kauhisteltiin. Millaiseksi maailma onkaan mennyt, kun bilettämistä ja juomista ihannoidaan tällä tavalla? Vaikka kappalehan nimenomaan parodisoi juomakulttuuria. Kappale kertoo perusäijästä, joka muutaman juoman jälkeen vapautuu ja muuttuu (ainakin omasta mielestään) parkettien partaveitseksi. Syvemmällä tasolla kappale ei kerro edes alkoholista, vaan siitä vankilasta, jossa moni meistä on koko ikänsä viettänyt. Vankilasta, jonka muurien takaa pääsee hetkeksi vilkaisemaan, miltä vapaa aurinko näyttää. Kappale parodisoi myös toksista maskuliinisuutta. Kuinka moni joutuukaan raahaamaan vihreitä muovimuskeleita, kun todellisuudessa haluaisi vain tulla nähdyksi omana itsenään.

Käärijä pyysi anteeksi faneiltaan sitä, ettei kyennyt täyttämään näiden odotuksia. Mutta sen sijaan ehkä meidän pitäisi olla kiittämässä Käärijää. En voi puhua kaikkien miesten puolesta, mutta ainakin itse koen hänen sanoittaneen sen, mistä moni vaikenee: ettei miehen tarvitse olla mikään macho ollakseen tosimies. Joten unohdetaan se pokaali ja juhlitaan tänään Käärijää, kesää ja piña coladaa!