Päivän kääntyessä iltaa kohti huomaan vireystilani laskevan. Olisi vielä paljon asioita tehtävänä, mutta mieleni on jossain muualla. Mieleni on samalla sekä tulevaisuudessa että menneessä. Rattiin nukahtavan kuljettajan tavoin, mieleni ajautuu huomaamattani tien reunaan. Aidatulle pimeälle alueelle, josta on vaikeaa päästä pois. Alueelle, jossa kriittiset äänet ja yksinäisyys ottavat vallan.

Negatiivisten tunteiden näyttäminen on minulle aina ollut vaikeaa. Olen ottanut roolin, jossa haluan auttaa ja ymmärtää muita. Mutta samalla pelkään olla itse autettavana. Pelkään ettei sama ymmärrys ulotukaan minuun. Niinpä helpoin vaihtoehto on vetäytyä. Vetäytyä pohtimaan asioita itsekseni. Eikä se aina ole kovin hedelmällistä. Onneksi olen viime vuosina tullut tietoisemmaksi omista ajatusvinoumistani. Että toisinaan katselen ympäröivää maailmaa likaisen ikkunan läpi. Että minulla on vain rajallinen tieto, eikä ole oikein sen perusteella tehdä johtopäätöksiä toisista ihmisistä. Hiljalleen puhdistan mieleni ikkunaa. Hiljalleen opin kysymään tuomitsemisen sijaan.

Katsellessani tätä osaa mielestäni, totean että se näyttää kyllä pimeältä. Mutta sekin on vain pieni osa minua. Mielessäni on myös valoisia alueita. Alueita, joissa voin loistaa. Alueita, joissa voin hymyillä aidosti ja kohdata toiset ihmiset. Pienin askelin kuljen kohti aitauksen reunamia, kohti valoa. Opettelen sanomaan itselleni, että huomenna saan uuden mahdollisuuden. Tänään voin ottaa rauhallisesti ja tehdä asioita, jotka tuottavat minulle iloa. Kuten vaikka kirjoitella.