Aloitin päiväni musiikilla. Se antaa minulle inspiraatiota. Se myös useasti vie minut takaisin muistoihin. Muistoihin lapsuudesta. Muistoihin ystävyydestä. Muistoihin rakkaudesta ja pettymyksestä.

Kuuntelin pitkästä aikaa Topi Sorsakosken kappaleen Olet Kaikki. Minulla on siihen erityinen suhde, vaikken sitä aiemmin osannutkaan arvostaa. Isäni piti siitä kappaleesta. Hän käytti sitä testatessaan äänilaitteittaan. En lapsena tajunnut siitä maailmasta mitään. Kai hän halusi kuunnella, miltä eri taajuudet kuulostavat, ja ovatko ne sopivassa tasapainossa keskenään. Minulle se oli vain melua, jota halusin hiljemmalle. En edelleenkään tajua siitä maailmasta kovin paljon. En lähellekään yhtä paljon kuin hän.

Lapsuudessa ja nuoruudessani meillä oli isäni kanssa paljon riitoja. Tunsin itseni näkymättömäksi. Olisin halunnut tulla kuulluksi, mutta minulla ei ollut ääntä. Aloin epäilemään itseäni. Kehitin päässäni äänen, jossa kaikki yritykseni olivat tuhoon tuomittuja. Yhdessä asiassa sain kuitenkin isältäni kiitosta. Se oli julkinen puhuminen seurakuntamme tilaisuuksissa. Otin mallia häneltä. Halusin puhua suoraan yleisölle, mutta silti jokaiselle yksilönä. Vaikka minulla oli puhujan koroke, en halunnut korottaa itseäni yleisön edessä. Halusin puhua kuin heidän vertaisensa. Ja sitähän minä olinkin. Sain kiitosta puheistani. Se merkitsi minulle hyvin paljon. Sain kiitosta myös isältäni. Se merkitsi minulle enemmän kuin tuhannet muut kiitokset.

Jätin uskontoni, mutta löysin toisen äänen. Löysin kirjoittamisen. Kirjoittamisen avulla voin puhua koko maailmalle, vaikka se ei ehkä tiedäkään olemassaolostani. Voin puhua yhdelle ihmiselle, vaikka hän elääkin ehkä vain omissa kuvitelmissani. Myös kirjoituksistani sain isältäni kiitosta. Ja sekin merkitsee minulle paljon, sillä hän ei turhaan jakele kiitosta. Jokainen meistä tarvitsee muusan. Minulla ne ovat vaihdelleet, mutta edelleen mietin, mitähän isäni ajattelee teksteistäni. Tai lukeeko hän niitä.

Olen toipumassa menneisyyteni haavoista. Vaikka edelleen tunnen katkeruutta siitä, että minun piti olla näkymätön, alan hiljalleen oivaltamaan jotain merkittävää. Alan oivaltamaan, että kukaan meistä ei valinnut tätä elämää. Kukaan meistä ei valinnut syntyä tähän myrskyyn. Se vain tapahtui. Sen hyväksyminen on osa parenemista. Hyväksyn että tämä on se myrsky, jonka läpi meidän on kuljettava. Olemme sidotut toisiimme, tahdoimmepa sitä tai emme. Elämämme ei ole ollut aina helppoa, mutta juuri sen vuoksi meillä onkin niin paljon annettavaa. Tarvitsemme esikuvia, vaikka ne olisivatkin rikkinäisiä ja epätäydellisiä.

Kuunnellessani aamulla isäni musiikkia, korvissani kaikuvat Sorsakosken sanat. Sulta saan kuin palavan. Mä voiman voittamattoman. Pohdin niitä hetken. Sitten avaan tietokoneen, ja ryhdyn kirjoittamaan.