Maailma herää hiljaa tähänkin päivään. Tai sitten se on jo herännyt, mutta minä vain olen vielä unessa. Jossain päin valmistaudutaan jo nukkumaan menoon. Joka päivä maailma tuottaa valtavan määrän kohinaa, jonka me muutamme informaatioksi. Informaatiosta vuorostaan teemme tarinoita, jotta kaikki se hälinä kävisi jollain tavalla järkeen.

Mietin omaa suhdettani tarinoihin. On tässä vaiheessa selvää, että rakastan niitä. Olen tainnut aina rakastaa. Ollessani 10-vuotias, nauhoitin ensimmäisen tarinani C-kasetille. Se oli parodiakuunnelma Tähtien sodasta. Sitä ei minun lisäksi ole kuullut kuin yksi ystäväni. 14-vuotiaana tein ensimmäisen videopelini, jossa seikkaili Max Paynea parodioiva Matti Pasanen. Sekään ei tainnut koskaan nähdä päivänvaloa, vaikka muutamat hyvät naurut siitäkin saimme ystäväni kanssa.

Työskennellessäni uskonnollisen yhdyskunnan haaratoimistossa tutustuin henkilöön, josta tuli myös paras ystäväni. Hän lainaili minulle John Irvingin, Ernest Hemingwayn sekä muiden inspiroivien kirjailijoiden teoksia. Hän esitteli minulle Mika Waltarin teoksen Aiotko kirjailijaksi? En tiedä osasinko hyödyntää tuota tietoa silloin. Mutta tunnen, että ystäväni yritti sanoa minulle jotain. Jotain, minkä oivaltamiseen minulta meni yli kymmenen vuotta. Että minä haluan kertoa tarinoita elääkseni, enkä halua tyytyä toisiksi parhaisiin vaihtoehtoihin. En halua kertoa pelkästään omaa tarinaani, vaan ennen kaikkea tarinoita minun kaltaisistani ihmisistä. Ihmisistä, joilta on puuttunut ääni. Ihmisistä, jotka ovat joutuneet tekemään kaksin verroin työtä päästäkseen kohti unelmiaan.

Haluaisin päästä vielä keskustelemaan tuon ystäväni kanssa siitä, mitä hän halusi minulle kertoa. En ole kuullut hänestä sen jälkeen, kun jätin uskontoni. Hän kirjoitti minulle vain yhden viimeisen tekstiviestin, jossa hän sanoi, että ystävyytemme voi jatkua, jos jonain palaan takaisin yhteisöön. Mutta vaikken saanutkaan häneltä elinikäistä ystävyyttä, sain häneltä kynän, jolla nyt kirjoitan.

Vuosi sitten otin askeleen lähemmäs kohti suurinta unelmaani, kun pääsin viimein opiskelemaan journalismia. Ja mikä olisikaan sen parempi tapa päästä tarinankerronan ytimeen. Journalismi kertoo tarinoita oikeasta elämästä. Tarinoita nykyajasta. Sananmukaisesti journalismi tarkoittaa päiväkohtaista tai päiväkirjan kirjoittamista. Ja sitähän se pohjimmiltaan onkin onkin. Minun tehtäväni on joka päivä pitää silmät avoimena tarinoille, joita ei ole vielä kerrottu. Kerätä todistusmateriaalia siitä, millaista oli elää 2020-luvulla. Haluan omistaa elämäni asialle jota rakastan. Haluan kertoa tarinoita paremmasta maailmasta, jotta jälkeenpäin ihmiset voisivat sanoa, että kaiken negatiivisuuden keskellä tässäkin ajassa oli jotain hyvää. Että tässäkin ajassa oli ihmisiä, jotka yrittivät tehdä ympäristöstään hieman kauniimman ja ystävällisemmän. Ihmisiä, jotka eivät luovuttaneet, vaikka se hetkittäin olisikin ollut paljon helpompaa. Tämä on minun panostukseni paremman maailman puolesta.