Me kaikki olemme pakomatkalla jonnekin. Toiset pakenevat työhönsä. Toiset puutarhaansa. Toiset pakenevat toisiin ihmisiin. Mitä minä tällä tarkoitan?

Viime aikoina olen uppoutunut kiintymyssuhdeteorian kaninkoloon. Sitä ei pitäisi lukea kuin Raamattua, mutta silti sitä teen. Etsin sieltä profetioita, etsin sieltä selityksiä. Ja mielestäni olen niitä myös löytänyt. Ristiriitainen kiintymyssuhde kuvaa ihmistä, jonka ensimmäiset kiintymyssuhteet ovat olleet myrksyisiä. Ristiriitaisesti kiintyneen lapsen on täytynyt pitää meteliä saadakseen vanhempiensa huomion. Hän ei koskaan oppinut säätelemään tunteitaan, muuta kuin vanhempiensa kautta. Erossa oleminen aiheutti hänessä ahdistusta sekä yksinäisyyttä. Aikuisena ristiriitaisesti kiintynyt etsii edelleen tuota turvaa toisista ihmisistä. Turvaa, joka lapsuudessa oli niin kovin haurasta. Hän ajattelee, että rakastamalla toisia enemmän, hän voisi viimein ansaita sen rakkauden, josta hän koki lapsena jääneensä paitsi.

Tämä on se suorittaminen, joka leimaa minun toimintaani. Pelkään, etten ole riittävä sellaisenaan. Varsinkaan, jos en saa toisilta haluamaani tunnetta. Ajattelen, että rakastamalla toisia enemmän, minäkin saisin takaisin sitä rakkautta, jota niin kipeästi kaipaan. Tämä suorittaminen on etäännyttänyt minut monista ihmisistä. Yritän liikaa, ja samalla pelkään, etten yritä tarpeeksi. Eikö mikään ole minulle riittävää? Ajattelen, onko vielä liian myöhäistä kääntää suunta, vai olenko tuomittu olemaan rakkauden väärin ymmärretty suorittaja?