Minun pitäisi olla kirjoittelemassa koulun markkinointikurssin lopputehtävää. Se on kuitenkin juuri nyt kovin vaikeaa. Mieleni on jossain muualla. Rahan tekeminen ja myynnin edistäminen tuntuvat tässä hetkessä niin kaukaisilta. Juuri nyt mieleni on anteeksiannossa ja sen odottelussa.

Kentin viimeiseltä albumilta löytyy kappale Förlåtelsen. Sen kertosäkeen sanat pyörivät päässäni loputtomalla luupilla.

”Så finns det någon mening att säga förlåt?
Finns det någon väg som leder oss hem?
Finns det ens ett hem där vägen tar slut?”

Onko anteeksipyytämisessä mitään järkeä, jos se ei johda mihinkään? Jos sitä joutuu odottamaan saamatta milloinkaan vastausta? Sanoisin että on. Kun tunteita on loukattu, oma ego huutaa vääryyttä. Todellinen vastuunkanto merkitsee sitä, että irroittautuu omasta roolistaan. Tarkastelee tapahtunutta ulkopuolisin silmin ja myös loukatun silmin. Sillä ei ole merkitystä, kuka aloitti sodan. Se on käynnistynyt ja se täytyy saada pysäytettyä. Aito anteeksipyyntö ei tarkoita minulle sitä, että haluaisin vain saada toisen luopumaan vihastaan. En pahoittele itseäni tai täyttymättömiä tarpeitani. En pahoittele sitä, etten ole vielä tänään kasvanut siksi ihmiseksi, joka huomenna haluaisin olla. Mutta pahoittelen sitä, mitä sanon, ja mitä ne sanat aiheuttavat vastapuolessa. Kannan siitä täyden vastuun.

”Kan du förlåta?
Jag kan förlåta”

Anteeksiannossa täytyy joskus näyttää itse esimerkkiä. Aito anteeksipyyntö ei ole itsensä ja tarpeidensa kieltämistä. Anteeksipyyntöön sisältyy aina myös anteeksianto. Että annan toiselle anteeksi sen, ettei hän tiennyt, miten olisin halunnut itseäni huomioitavan. En halua odottaa toisen anteeksipyyntöä, vaan haluan olla ensimmäinen. Näyttää suuntaa ja odottaa, että toinen seuraa perässä.

”Och jag har bara alla mina jävla ord
Alla de där stora tomma orden”

Anteeksiantoa ei voi pakottaa. Silti haluan vakuuttaa sanoillani, että olen valmis siirtymään eteenpäin. Tai ainakin palata neuvottelupöytään, jossei eteenpäin siirtyminen ole vielä mahdollista. Olen valmis hautaamaan sotakirveen ja aloittamaan alusta. Sitä merkitsee minulle anteeksianto. Haluan myös ilmaista sen sanoin. Suurimmilla ja aidoimmilla sanoilla, jotka vain osaan.

”Finns det någon mening i att vänta på förlåtelsen, förlåtelsen?
Förlåtelsen, förlåtelsen”

Kun anteeksipyyntö on aidosti tehty, en voi tehdä muuta kuin odottaa. Samalla joudun miettimään, onko tässä mitään järkeä? Että yritän parhaani oikaistaakseni tekoni, mutta joudun silti kantamaan tätä syyllisyyden taakkaa. Toisen mieleen on vaikeaa mennä. On vaikeaa tietää, mitä toinen ajattelee. Varsinkaan jossei hän ole valmis jakamaan ajatuksiaan. Jos toinen valitsee olla armoton ja pitkävihainen, on se hänen oikeutensa. Pitkävihaisuus on kuin joisi myrkkyä itse ja toivoisi, että toinen kuolisi. Se odotus saa rikkojankin miettimään, kuinka pitkään anteeksiantoa kannattaa odottaa?

Anteeksipyyntö ei koskaan korjaa tapahtunutta. Se kaunis perintömaljakko meni jo rikki. Siitä voi kuitenkin kasata jotain, mikä on paljon kauniimpaa kuin esikuvansa: Ymmärryksen vahvistaman suhteen, jossa molemmilla on oikeus oppia, kasvaa, tehdä virheitä ja hyväksyä toistensa virheet. Sellaisen suhteen minä haluan ja myös ansaitsen.