Itsereflektio. Siinä on sana, jota aiemmin rakastin inhota. Pidin sitä akateemisena jargonina. Ärsyttävänä terminä, jota käytetään kurssin lopussa suoritettavalle oman oppimisen arvioinnille. Vaikka loppuen lopuksi me kaikki teemme sitä. Joka päivä. Joka päivä arvioimme omaa toimintaamme ja miltä se meistä näytti. Liian useasti havaintomme hirvittävät meitä ja haluaisimmme piiloutua niiltä.

Mikään ei ole sen tehokkaampi tapa murtaa illuusio itsestään, kuin parisuhde. Kun triggeröidymme, tunnemme itsemme väärinymmärretyiksi. Todellisuudessa paljastamme samalla jotain itsestämme. Paljastamme haavoittuneen osan, joka niin kipeästi kaipaisi parannusta. Juuri tuo haavoittunut osa meistä on se, mistä koimme jääneemme paitsi lapsuudessamme.

Suurimman osan elämästämme yritämme välttää näyttämästä kipeitä kohtiamme. Ja ihan hyvästä syystä. Enhän minä haluaisi kenellekkään ensi treffeillä kertoa, että minähän sitten olen äärimmäisen tarvitseva ja pommitan sinua jatkuvilla pyynnöillä, vain tullaakseni nähdyksi. Kukapa ei pelästyisi tuollaista suoruutta.

Jos onnistumme jollain ihmeen kaupalla peittämään kipeät kohtamme ja huijaamaan toisen ihmisen pysymään luonamme tarpeeksi pitkään, olemme vaarassa paljastua. Tunnemme olomme niin turvalliseksi toisen seurassa, että voimme näyttää itsestämme enemmän. Uskallamme riisua sen viimeisenkin vaatekappaleen hänen edessään. Ja siinä hetkessä epävarmuutemme iskee.

Parisuhde saa meidät astumaan peilin eteen, johon emme haluaisi katsoa. Kumppanimme näkee meistä ne puolet, joilta olemme halunneet ummistaa silmämme. Valitettavasti valitsemme liian usein tuijottaa toisen peiliin omamme sijaan. Valitsemme osoitella toistemme haavoja, sen sijaan että parantaisimme omamme.

Jos tätä toisen osoittelua jatkuu tarpeeksi pitkään, tulee jossain vaiheessa piste, jolloin tarpeeksi on tarpeeksi. Ei kukaan halua, että vain haavojamme osoitetaan. Haluamme tulla nähdyiksi kokonaisina, emmekä vain rikkinäisinä. Tiedämme omat haavamme tarpeeksi hyvin. Olemme eläneet niiden kanssa koko elämämme. Kaipaamme henkilön, joka sanoo meille, että kaikki haavamme ovat sallittuja ja ettei hän lähde luotamme sillä välin, kun parannumme. Sitä on parantava rakkaus.

Itsereflektio ei lopu koskaan. Sitä voi tehdä yksin, mutta sitä on paljon helpompi tehdä kaksin. Kun tämä ei onnistu, jää peilin eteen itsekseen tuijottamaan omaa kalpeaa kuvaansa. Kaipaamaan sitä toista, joka näytti meille haavamme, mutta myös kauniit kohtamme. Joka yritti kestää ja parantaa, mutta lopulta kyllästyi olemaan itse jatkuvan suurennuslasin alla.