Vuosia sitten minulta kysyttiin työhaastattelussa, miten ystäväni kuvailisivat minua. En muista, mitä vastasin, mutta en saanut tuota työpaikkaa. Mikään ei ole minulle ollut sen vaikeampaa, kuin sen arvioiminen, miten muut näkevät minut ja minun toimintani. Miksi näin on?

Kasvoin kyseenalaistaen itseni. Tai sitten se tuli ympäristöstä. Taktiikkaa, jossa toinen yritetään saada kyseenalaistamaan oma todellisuutensa kutsutaan gaslightaamiseksi. Gaslightaaja ei yleensä tee sitä tarkoituksella. Se on enemmänkin defenssi. Kun kaikki muut puolustukset on käytetty, gaslightaava henkilö kiistää tietyn asian koskaan tapahtuneen, tai sanoo, että toinen muistaa sen väärin. Kasvoin ajattelemaan, että muistan asiat väärin. Että minun versioni on todennäköisesti se väärä. Sen on täytynyt aiheuttaa minulle paljon stressiä, sillä aikuistuessani sisäistin ajatuksen, että saatan olla väärässä missä tahansa asiassa. Kehitin itselleni maailman, jossa muut olivat minua viisaampia ja jossa kaikki muut myös tiesivät tämän. Ikään kuin kaikki olisivat nähneet suoraan sieluuni ja sen epävarmuuden, jota sisälläni tunsin. Niinpä kun minulta työhaastattelussa kysyttiin, miten ystäväni kuvailisivat minua, vastasin todennäköisesti jotain latteaaa ja varovaista, tyyliin että he kuvailisivat minua kiltiksi ja avuliaaksi. Mutta koska muka kiltteydestä on palkittu?

Aloittaessani elämäni uudestaan ilman vanhaa ympäristöäni, aloin huomata muutoksia ajattelussani. Että minä en ollutkaan niin tyhmä, kuin olin aina uskotellut olevani. Silti edelleen yllätän itseni tilanteista, joissa tulkitsen muiden yrittävän manipuloida tai gaslightata minua, vaikka heidän motiivinsa olisivatkin olleet täysin vilpittömät. Niissä tilanteissa mieleni projisoi vanhoja pelkojani heihin. Puolustaudun, uhriudun tai pahimmassa tapauksessa alan syyttelemään. Myös vanhat epäilykseni itsestäni nousevat pintaan. Vaikka olenkin valmiimpi ihmisenä, en todellakaan ole vielä valmis. Ja sen olen toistuvasti saanut kipeällä tavalla huomata.

En oikein vieläkään tiedä, mitä minä todellisuudessa olen. Tiedän että oma todellisuuteni on eri kuin toisten. Huomaan kuitenkin niiden välillä edelleen ristiriitaisuuksia. Että näen edelleen sapelihammastiikereitä siellä, missä minun pitäisi nähdä nallekarhuja. Mutta ainakin nykyään suon itselleni aikaa ja mahdollisuuden yrittää uudestaan. Sillä vain opettelemalla olemaan myötätuntoinen itselleni, voin opetella olemaan sitä myös toisille.