Aamuni alkoi kuten niin monet muutkin aamut: kahvilla ja rauhallisella olemisella. Siinä hetkessä oli jotain erilaista. Minun pitäisi olla surullinen, ja hetkittäin sitä olenkin. Samalla tunsin myös iloa ja rauhaa. Kuuntelin aamulla podcastia, jossa käsiteltiin traumoja ja erityisesti niiden normalisointia. Yksi lausahdus tai defenssi jäi siitä mieleeni. Se oli jotakuinkin tämän tyyppinen: ”Enhän minä vanhempiani voi syyttää omista puutteistani.” Siinä oli jotain niin tuttua, vaikka en ole sitä moniin vuosiin kuullutkaan. Itse nimittäin aikaisemmin käytin sitä hyvin useasti, kun minulta kysyttiin, voisiko minulla olla jotain käsittelemättömiä traumoja. Ajattelin oikeasti, että minulla on ollut aivan tavallinen ja onnellinen lapsuus, siinä missä kenellä tahansa muullakin. Vähättelin myös kiustauksi tulemista koulussa. Ajattelin, että kiusaajillani vain oli jotain kiukkua tai että ehkä heillä oli syynsä toimia kuten toimivat. Pahimmillaan ajattelin ansainneeni kiusatuksi tulemisen. Olinhan minä loppuen lopuksi heikko ja omaan maailmaani vetäytynyt. Defenssissäni oli ainakin kaksi epäkohtaa.

Ensinnäkin, miksi minun ylipäänsä pitäisi syyttää vanhempiani? Kysyjä ei olettanut, että syy olisi vanhemmissani. Todellisuudessa se oli oman mieleni luoma olkinukke, jota oli helpompi puolustaa. Traumoissa ei ole kyse siitä, miten rankkoja asioita ihminen on kokenut. Traumat tulevat siitä, millaisia ajatuksia nuo kokemukset ovat meissä herättäneet. Todellisuudessa vanhempani eivät voineet tietää, miten minä suhtauduin. Ehkä he olisivat voineet kysyä, mutta tuskin he olisivat minulta vastausta saaneet. Olin lapsuudessani jo niin katkeroitunut vanhemmilleni, etten edes uskonut heidän olevan minun puolellani. Halusin rangaista heitä pitämällä heidät pimennossa sisäisen maailmani ajatuksilta. Olimme pattitilanteessa, jossa kukaan ei suostunut ottamaan ensimmäistä askelta sovinnon tekemiseksi. Ja miksi lapselta edes pitäisi odottaa sovinnon tekemistä?

Toinen epäkohta defenssissäni oli se, ettei kukaan muu kuin minä itse ajatellut syyn olevan minussa. Sekin on yksi trauman aiheuttama jälki. Että ajattelee itse olleensa vastuussa kohtalostaan. Ajattelin, että jos olisin vain ollut helpompi rakastaa, vanhempani olisivat välittäneet minusta enemmän. Tunsin syyllisyyttä tarpeistani ja toiveistani. Tunsin syyllisyyttä perheemme vähävaraisuudesta, vaikka olihan meillä talo, auto ja olohuone täynnä äänentoistolaitteita. Silti ajattelin omien aineellisten toiveideni köyhdyttävän perhettäni. Toiveisiini ei myöskään juuri milloinkaan suostuttu vähävaraisuuteemme vedoten. Sisäistin ajatuksen siitä, että minä en saa syyttää ketään muuta kuin itseäni. Kannoin tuota ajatusta pitkälle aikuisuuteeni.

Ihminen, joka ei ole käsitellyt traumojaan, ei näe niissä mitään ihmeellistä. Hän ajattelee lapsuutensa olleen onnellinen ja normaali. Mutta miksi lapsuuden täytyisi olla pelkästään onnellinen tai pelkästään onneton? Ja millainen edes on normaali lapsuus? Minäkin näen lapsuudessani paljon hyviä hetkiä. Minullakin oli paljon ystäviä, joiden kanssa yhteys on ajan myötä valitettavasti hiipunut. Pidin uskonnollisesta ympäristöstäni. Löysin sieltä identiteettini. Ajattelin, ettei minulla ole oikeutta kritisoida ympäristöäni.

Olen myös pohtinut paljon sitä, miksi traumojeni myöntämisessä kesti minulta niin pitkään. Tunsin sisimmässäni olevani kelpaamaton rakkauteen ja välittämiseen. Olin niin riippuvainen ulkopuolisesta validaatiosta, että tein mitä vain sen saamiseksi. Niin hassulta kuin se kuulostaa, niin usein traumoja kantavat ihmiset hakevat validaatiota niiltä, jotka hyväksyvät heidät mieluiten rikkinäisinä. Tai hyväksyvät heidät niin kauan, kuin he suorittavat ja tekevät ympärillään olevat ihmiset ylpeiksi. Suorittaminen on traumoja kantaville yksi tehokkaimmista keinoista hakea validaatiota. Validaatiosta tulee heille kuin rautakeuhkot, joita ilman he kuolisivat. Siltä minustakin tuntui, vaikken sitä ikinä olisi suostunut myöntämään. Vasta kyseenalaistettuani uskontoni uskalsin ajatella, että olen arvokas omana itsenäni. Että minun ei tarvitse suorittaa ansaitakseni toisten hyväksyntää. Loin itselleni turvaverkon uskonnon ulkopuolelta, jonka ansiosta minun oli helpompi katkaista siteeni vanhaan ympäristööni. Ja se päätös oli elämäni vaikeimpia. Hetkessä menetin suurimman osan vanhoista ystävistäni. Osaan sisaruksistani en ole ollut yhteydessä lähes kahdeksaan vuoteen. Menetin yhteyden itsetuntoani tekohengittäneeseen koneistoon, mutta samalla kasvatin omat keuhkoni. Hiljalleen opin validoimaan omat tunteeni ja ajatukseni. Vaikka se matka on vielä kesken, en vaihtaisi sitä pois mistään hinnasta. Hinta, jonka olen joutunut maksamaan vapaudestani on pieni siihen hintaan verrattuna, jonka olisin joutunut maksamaan, jos en olisi tehnyt mitään. Jos olisin pysynyt suorittamisen ja validaation koneistossa, pitäisin itseni edelleen elossa vain toisten toisten hyväksyntää hengittämällä.

Nyt voin ensimmäistä kertaa elämässäni sanoa olevani onnellinen. En vain iloinen pienistä hetkistä, vaan aidosti onnellinen. Tähän onnellisuuteen kuuluu myös alamäkiä. Mutta ne alamäetkin ovat paljon pienempiä kuin aiemmin. Olen löytänyt sisäisen rauhan, jota mikään ura, mikään asunto tai mikään määrä suosiota ei voisi minulle tuoda.