Tein tänään aikamatkan. Aikamatkan elämääni kymmenen vuotta sitten. Olen taltioinut ajatuksiani noin viidentoista vuoden ajan. Niitä on kertynyt satoja sivuja. Vaikka ne ovat isolle yleisölle pelkkää roskaa, ovat ne minulle tärkeitä muistoja. Ne myös kertovat minulle, miten ajatteluni on muuttunut vuosien varrella. Eräs osa-alue, jossa huomaan eniten muutosta, on nähdyksi ja rakastetuksi tulemisen tarve.

Päiväkirjanimerkintäni kymmenen vuoden takaa ovat täynnä eri fantasioita. Ne ovat paikoitellen romanttisia, mutta toisinaan myös varovaisen seksuaalisia. Häpesin niitä, sillä tunsin niiden toteutumisen täysin mahdottomaksi. Haaveet olivat minulle keino paeta todellisuutta. Ulospäin yritin luoda kuvan, että olen tyytyväinen itsenäiseen elämääni. Etten kaipaisi ketään jakamaan arkeani. Sain tulla ja mennä miten halusin. Yksinäisyyteni puhui samalla toista kieltä. Haaveeni päättyivät usein sanoihin: ”Hän kyllä ansaitsee jonkun paremman kuin minä. Toivottavasti hän vielä löytää sen.”

Ollessani uskonnollinen minulla oli kyllä paljon ystäviä, myös naispuolisia. En vain koskaan uskaltanut ilmaista romanttista kiinnostustani heitä kohtaan. Tai ainakaan kovin avoimesti. Ne kerrat kun yritin, koin tulleeni torjutuksi. Niinpä vetäydyin maailmaan, jossa ajattelin itseni olevan vastenmielinen. Vaikka kaipasin romanttista yhteyttä, samalla myös välttelin sitä. Ne tilanteet aiheuttivat minussa vahvan pakoreaktion, jossa joka kerta kun tunsin jotain romanttista, aloin karttamaan tuota henkilöä. Sen on täytynyt olla heille hyvin hämmentävää.

Sitten yksinäisyydessäni purin epätoivoani. Salaa toivoin, että vielä jonain päivänä vastaani tulisi ihminen, joka ymmärtäisi minun epävarmuuteni. Siitä kertoo pätkä, jonka kirjoitin vajaa kymmenen vuotta sitten: ”Olen yksin maailmassa, jossa on paljon tilaa, mutta vähän ihmisiä. Koska tavoitan henkilön, joka ymmärtää minua? Koska tavoitan henkilön, joka odottaa lopuun asti, kun kangertelen sanoissani? Koska tavoitan henkilön, joka on kaikkea sitä, mitä toivoisin? Koska tavoitan henkilön, jolle minun ei tarvitse teeskennellä parempaa kuin olen? Koska tavoitan henkilön, joka uskoo minuun silloinkin, kun olen menettänyt uskon itseeni?”

Vaikka käsitykseni rakkaudesta oli hieman yltiöromanttinen, oli se kaipuu todellinen. Kerta toisensa jälkeen löysin itseni tilanteista, jotka vain tuntuivat vahvistavan minun vääristynyttä kuvaa itsestäni. Se kuva tuntui kuitenkin minulle itselleni niin todelliselta. Kaikki todisteet puhuivat sen puolesta. Todellisuudessa näin vain yhdenlaiset todisteet ja sivuutin kaikki muut.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin huomaan muuttuneeni ajattelutavassani. Nykyään uskallan hakea yhteyttä ja ilmaista myös romanttista kiinnostusta. Mutta edelleen samaistun siihen yksinäiseen maailmaan, jossa kerran elin. Se tuo mieleeni The Smithsin kappaleen How soon is now? Kappaleen sanoissa hehkuu äärimmäinen yhteyden kaipuu ja toisaalta myös äärimmäinen kyvyttömyys sen löytämiseen. Kun ympärillä on niin paljon rakkautta, mutta silti kerta toisensa jälkeen jää sen ulkopuolelle. Lopulta sitä muodostaa itselleen maailman, jossa yksinäisyys on vahvuutta ja rakkaus heikkoutta. Maailman, jossa ei tarvitse ketään. Nyt ymmärrän, ettei näin ole. Että minäkin olen rakastamisen ja välittämisen arvoinen. Että minullakin on tarve läheisyyteen, aivan kuten kenellä tahansa muullakin. Että minullakin on jotain arvokasta annettavaa. Että minun ei tarvitse aina kääntää pettymyksiä itseäni vastaan. Tämän haluaisin kertoa kymmenen vuotta nuoremmalle itselleni.