Musiikki on minulle eräs rauhoittumisen muoto. Ja puhun nimenomaan tietoisesta rauhoittumisesta, ilman multitaskaamista, vaikkapa hyvän vinyylilevyn avulla. Musiikkia kuunnellesani pohdin sanoituksia ja niissä esiintyviä toistuvia teemoja.

Eräs havaitsemani teema on romanttinen haave yhdessä pakenemisesta. Join me in death, Come away with my, Fly me to the moon, vain joitain mainitakseni. Monet kappaleet luovat fantasian paikasta, jossa olemme vapaita kaikista neurooseistamme ja peloistamme. Mutta entä jos ne fantasiat eivät ole jaettuja?

Huomaan olevani taipuvainen fantasiamaailmojen luomiseen. Onko se jonkinlaista dissosiaatiota, jossa pyrin etäännyttämään itseni kokemastani kivusta? Voi olla. Samalla haluan ihmissuhteissani olla luomassa arjen pieniä hetkiä, joissa on vain me kaksi, ilman ympäröivää maailmaa. Huomaan kuitenkin tällä fantasia-ajattelulla olevan hintansa.

Vaatimus yhdessä pakenemisesta voi joskus olla myös invalidoiva. Olen ollut vaatimassa toisia luopumaan omista neurooseistaan. Samalla olen hyvinkin neuroottisesti itse kaivannut toisen hyväksyntää ja ylianalisoinut kaikkia signaaleja, jotka vahvistavat omia pelkojani. Pelkojani hylätyksi tulemisesta tai yksin jäämisestä. Olen omalla rakkauden kaipuullani etäännyttänyt ihmisiä minusta.

Nyt kuunnellessani näitä samoja kappaleita yritän kysyä, onko pakeneminen koskaan mahdollista? Tai onko se edes tavoiteltavaa? Ehkä hetkittäin. Sitä vartenhan me musiikkia kuuntelemme. Mutta samalla pyrkimykseni on kasvaa ihmiseksi, joka elää tässä hetkessä hyväksyen erilaisuutemme, pelkomme ja jopa neuroosimme. Uusi epävirallinen mottoni voisikin olla: Paetaan yhdessä hetkeksi, mutta tullaan sieltä kohta takaisin. Sillä se mikä tekee meistä ainutlaatuisia, on tavallisuutemme ja kykymme kiintyä toisiimme neurooseistamme huolimatta.