Miten kuvailla tunnetta, jolle ei löydy sanoja? Miten opetella uimaan, jos on elänyt vain aavikolla? Nämä kysymykset piinaavat minua aika ajoin. Pelkoni ovat eristäneet minut siihen pisteeseen, jossa voin turvautua vain kirjoittamiseen. Siitä on tullut minulle keino etsiä vastauksia sisältäni. Samalla se on kaikukammio, jossa kuulen vain oman ääneni.

Olen monesti joutunut pohtimaan, miksi rakkaus on niin vaikea laji. Olen kuullut puhuttavan ihmisten välisestä kemiasta. Mutta en vieläkään oikein tiedä mitä se on. Onko se jotain, mitä voi tuottaa synteettisesti? Onko se jotain, mitä voi kehittää, jos vain on tarpeeksi kärsivällinen? Vai onko tosiaan niin, että sitä joko on tai ei ole? Ja jossei sitä ole, niin sitten sitä on parempi etsiä jostain muualta.

Mielestäni rakkaus on jotain, mikä kehittyy luottamuksesta. Siitä, että uskaltaa paljastaa kipeimmät kohtansa luottaen siihen, että toinen hyväksyy ne ja kohtelee niitä hellästi. Ilman luottamusta kanssakäyminen on vain jatkuvaa one-uppaamista, jossa molemmat yrittävät kilvan puhua omista saavutuksistaan toivoen, ettei joutuisi paljastamaan epävarmuuksiaan. Mutta silti epävarmuudet ovat olemassa. Ne vain meikataan piiloon itsevarmuuden puuterilla.

Sitten otsikon kysymykseen, mikä on rakkauden vastakohta? Mielestäni rakkauden vastakohta ei ole viha, inho tai edes välinpitämättömyys. Rakkauden vastakohta on häpeä. Häpeä saa ihmisen tuntemaan, ettei voi tulla hyväksytyksi sellaisenaan, koska kokee itsensä liian vaillinaiseksi. Häpeä on myös jotain, mikä voi olla vaikeaa havaita, koska se yleensä pyritään piilottamaan huumorilla tai small talkilla. Häpeää tunteva ui vain sosiaalisuuden matalissa vesissä uskaltamatta mennä syvemmälle, koska pelkää hukkuvansa. Häpeää tuntevalle ihmiselle rakkaudesta tulee jotain, mitä voi vain katsella, muttei koskea. Kuin tavaratalon näyteikkuna, jonka takaa voi tiirailla kalliita tuotteita, ja korkeintaan haaveilla niiden omistamisesta. Häpeää tunteva on kuin rakkauden kerjäläinen. Se, jonka ohi kävelemme aamukiiressä ostamaan macchiatomme.

Kaikesta huolimatta haluan uskoa onnellisiin loppuihin. Häpeä menettää valtaansa vain, kun siitä puhuu. Haluan kävellä syvemmille vesille toivoen, että voisin tulla nähdyksi sellaisena kuin olen, enkä sellaisena kuin haluaisin olla. Tavallisena ihmisenä, tavallisilla puutteilla, tavallisella mutta erilaisella tarinalla.