Kirjoitan, vaikken tiedä, mitä olen kirjoittamassa. Kyselen, vaikken saa vastauksia. Ihmettelen, vaikken tule koskaan kyllin viisaaksi. Etsin ympäriltäni ongelmia, jotka yhdistävät meitä kaikkia.

Istuskelin sohvalla Youtube-videota katsellen. Tällä kertaa algoritmien loputon buffet tarjoili minulle animoitua pätkää, jossa kolmekymppinen miesääni puhuu oikean ihmisen löytämisestä väärään aikaan. Se hetki elämässämme, jolloin mikään ei voisi mennä pieleen. Kun taivas on liian kirkas, emmekä muistaneet katsoa säätiedotusta. Kun rakastamme toisemme mustelmille. Kun rakkautemme muuttuu ahdistukseksi, joka lopulta nielee meidät molemmat. Video päättyi sanoihin: ”Tulet kohtaamaan tämän vielä viisi kertaa elämäsi aikana.”

Sen jälkeen katosin mietteisiini. Mikä saa meidät yrittämään aina vain uudelleen, siitä huolimatta, että lopulta kaikki saattaakin päättyä vain pettymykseen? Mikä saa meidät itsevarmuutta uhkuen sanomaan: Tällä kertaa teen asiat toisin. Ja ehkä me teemmekin toisin. Jokainen jälki kädessämme muistuttaa meitä niistä virheistä, joita emme halua enää koskaan toistaa. Jospa tällä en rakastuisi niin nopeasti. Jospa tällä kertaa uskaltaisin olla rohkeampi. Ehkä jokainen tiellemme eksyvä ihminen vie meidät lähemmäksi sitä ihmistä, jonka kanssa viettää loppuelämämme. Sen kun tietäisi, milloin tuon henkilön viimein kohtaamme. Vai kohtaammeko ollenkaan?

Oli miten oli, yritämme aina vain uudelleen. Ja se myös tekee meistä ihmisiä. En vaihtaisi epäonnistumisiani pois mistään hinnasta. Ne ovat osa minua, ja niiden avulla olen päässyt tähän pisteeseen. Tämä on se kivi, jota taruston Sisyfoksen tavoin työnnän kohti vuoren huippua. Uudelleen ja uudelleen. Vielä kerran!