Tunnen sen. Jotain on tapahtumassa. Olen oivaltamassa jotain merkittävää. Etsin vain sanoja, joilla purkaa se. Etsin keinoja paketoida se hienoon lahjakääreeseen, niin että se olisi lukijalle helppo vastaanottaa.

Kuuntelin Kentin kappaleen Vi är inte längre där. Siitä voi löytää monta merkitystä. Se voi kertoa erosta. Se voi kertoa hyvästeistä. Minulle se kertoo erillisyydestä ja kuolemasta.

Kuolema erottaa meidät toisistamme. Emme voi seurata toisiamme kuolemaan. Se on ensimmäinen ja viimeinen kokemus, jonka me todella käymme läpi yksin. Emme voi viedä sinne ketään mukanamme, vaikka kuinka haluaisimme. Se on tuntematon, yksinäinen päätepysäkki. Mutta onko se loppuen lopuksi niin pelottavaa? Emmekö me ole ajatustemme ja muistojemme kanssa yksin jo eläessämme? Ehkä meidän on vain hyväksyttävä se, voidaksemme elää täyttä elämää, ja nautiaksemme toistemme ohikiitävästä seurasta, läheisyydestä sekä kosketuksesta.

Minulla on ollut valtava kaipuu tulla nähdyksi ja ymmärretyksi. Mutta voiko kukaan oikeastaan koskaan tulla tuntemaan ajatusteni koko syvyyttä? Voinko sitoa omanarvontuntoani siihen, mitä toiset ovat vaikkapa näistä pohdinnoistani mieltä?

Erityisesti parisuhteilta olen menneisyydessä kaivannut tätä tunnustusta. Olen jättänyt jälkeeni polun leivänmurusista, jotta toinen voisi löytää minut ja minun maailmani. Mutta tarvitseeko kumppanini olla kiinnostunut minusta niin syvällä tasolla? Onko oikein odottaa, että juuri minun ajatukseni olisivat hänen mielestään jotenkin uniikkeja? Ehkä hän onkin kiinnostunut minusta, eikä vain ajatuksistani. Ehkä minäkään en voi koskaan päästä niin lähelle toisen ihmisen ajatuksia kuin haluaisin.

Ehkä me loppuen lopuksi olemme vain kirkkaita, syystaivaalla loistavia yksinäisiä tähtiä. Katselemme toisiamme valovuosien päästä, koskaan pääsemättä toistemme luokse. Ehkä se loiste riittää valaisemaan pimeän avaruutemme. Ehkä se riittää, että saamme ihastella toisiamme ja hyväksyä erillisyytemme, paikkamme miljoonien muiden tähtien joukossa. Sillä kaiken tämän päätteeksi me joudumme kuitenkin jättämään hyvästit, ja kulkemaan lopun matkasta yksin.