Ansaitsematon hyvyys on sana, jota en ole kuullut pitkään aikaan. Eikä mikään ihme, sillä se yhdistetään usein vain uskontoon. Jumalan sanotaan osoittavan sitä meitä ihmisiä kohtaan. Toisinaan tuo ilmaus käännetään myös armoksi. Nuo kaksi ilmausta pitävät kuitenkin sisällään aivan eri merkityksen. Itse pidän enemmän ansaitsemattomasta hyvyydestä, sillä armo on turhan passiivinen. Ansaitsematon hyvyys Raamatun mukaan sisältää kaiken, mistä saamme joka päivä nauttia. Auringon paisteen, ilman raikkauden, luonnon kauneuden.

En pidä itseäni enää kovin uskonnollisena. Mutta ansaitsematonta hyvyyttä aloin miettimään. Erityisesti parisuhteiden valossa.

Mikä saa meidät kiinnostumaan toisesta romanttisessa mielessä? Onko se toisen teot? Onko se toisen kauniit sanat? Onko se toisen vastustustamaton vetovoima? Onko se toisen meitä kohtaan osoittama huomio? Varmasti kaikilla näillä on oma merkityksensä ihmisten eriskummallisissa pariutumisriiteissä. Vai voisiko tärkeintä sittenkin olla se, että onnistumme tiellämme kohtaamaan ihmisen, joka hyväksyy meidät sellaisenaan, ilman että meidän tarvitsisi yrittää voittaa hänen rakkautensa? Ihmisen, joka tarjoaa meille tilan olla haavoittuvainen, turvapaikan tämän suorituskeskeisen maailman väsyttävältä vilskeeltä. Ihmisen, joka ei hylkää laivaa ensimmäisen myrskyn tullen, sillä hän tietää, että mekin haluamme tarjota samaa turvallista matkaa hänelle.

Tämä on mielestäni ansaitsemattoman hyvyyden todellinen luonne. Ei auringon paiste, ei syksyisten lehtien kauneus, vaan hyvyyden tunne, jota ei tarvitse ansaita. Tunne siitä, että toinen pysyy elämässämme niin kauan kuin hänet siihen haluamme. Tunne, joka saa meidät joka päivä kysymään itseltämme: Mitä minä olen tehnyt ansaitsakseni näin hienon ihmisen omaan elämääni?