Tämä on tarina omenapiirakasta ja haaveilusta. Opiskellessani leipuriksi sain kerran tehtäväkseni tehdä omenapiirakkaa. Se taisi olla tilaus johonkin tapahtumaan. Vaikka yleensä työskentelimme pareina tai ryhmissä, sain tämän tehtävän hoidettavakseni aivan yksin. Mielestäni se meni ihan hyvin. Kunnes opettajani ihmetteli touhuani ja totesi: ”Sä taidat Jani olla vähän tollainen haaveilija”. Hän sanoi niin, koska ilmeisesti hän oli odottanut minun olevan paljon nopeampi käsistäni. Minä haaskasin aikaa. Ja sitä teen nyttenkin. Kirjoitan, kun minun pitäisi olla tekemässä jotain muuta.
Haaveilu on ollut minulle lähes yhtä normaalia kuin mikä tahansa ajattelu. Suunnittelen asioita, joita en välttämättä edes koskaan toteuta. Tai haluaisin kyllä toteuttaa, mutta suunnittelu on vain paljon helpompaa. Kerran suunnittelin omaa kahvilaani. Suunnittelin, millainen tarjonta siellä olisi. Suunnittelin, miten voisin pitää eri teemaviikkoja erimaalaisilla tuotteilla. Pidin suunnitelmastani, paitsi etten koskaan tehnyt mitään sen toteuttamiseksi. Monet haaveistani ovat myös liittyneet parisuhteisiin ja perheeseen. Olen aina suhteissani ollut se romanttisempi osapuoli. Eikä siinä mitään teennäistä ole ollut. Olen niin kipeästi kaivannut rakkautta, että olen vaikka kuvitellut sen, jossei muuta. Nyt olen kuitenkin tullut hieman toisiin ajatuksiin haaveistani.
Terapian myötä olen alkanut pohtimaan haaveiluani uudessa valossa. Olen oppinut, että haaveilu saattaakin olla eräs traumareaktion muoto. Se luo henkilölle kontrollin illuusion. Minulla on ollut se tunne, että olen kuin syystuulessa lentelevä lehti. Tai myrskyssä ajalehtiva vene. Vene vailla purjeita tai peräsintä. Etten kykene vaikuttamaan elämäni suuntaan. Että olen toisten ihmisten armeliaisuuden varassa. Niinpä ainoa tapa tuntea edes jotain kontrollia, on ollut vetäytymällä haavemaailmaan.
Traumareaktiota, jossa ihminen luo itselleen oman pään sisäisen maailmansa kutsutaan myös dissosiaatioksi. Se on keino paeta kipua, joka on liian suuri käsiteltäväksi. Huomaan tehneeni sitä jo lapsuudessani. Lapsena minulla oli vilkas mielikuvitus. Loin itselleni mielikuvitusisoveljen. Loin itselleni mielikuvitusjääkiekkoliigan, jossa kilpaili eri eläinjoukkueita. Loin itselleni mielikuvitushevibändin ja tein sille useampia kappaleita. Minulla oli hyvin paljon aikaa näille haaveille. Vasta vuosien päästä olen alkanut ymmärtämään, miksi niin tein. Siinä oli enemmän kyse selviytymisestä, kuin pelkästä leikkimisestä.
On asioita, joissa haaveilustani on ollut hyötyä. Koen itseni luovaksi ihmiseksi. Tai ainakin silloin, kun saan ajatukseni suunnattua johonkin konkreettiseen. Opiskellessani pelialaa minulla oli paljon ideoita hahmoista ja pelimekaniikoista. Myös musiikkia tehdessäni olen pystynyt luomaan mielikuvan maisemasta, jota haluan musiikin avulla maalata. Paras keino purkaa luovutta, on ollut kirjoittaminen. Siinä pääsen maalaamaan maisemia kynälläni. Joskus vielä haluaisin tehdä siitä työni. Tai ainakin, jos pääsisin tästä kroonisesta haaveilusta eteenpäin. Toisaalta joskus on parempi tehdä sitä mistä tykkää, eikä liikaa välittää lopputuloksesta. Tähän tyyliin totesi Rick Rubin, eräs aikamme aikaansaavimmista musiikkituottajista.
Kenelläkään meistä ei ole kristallipalloa. Kukaan meistä ei tiedä, saavutammeko koskaan haaveitamme. Täydellistä lopputulosta tavoitellessa antautuu helposti perfektionismin ja pelon valtaan. On paljon helpompi keskittyä vain seuraavaan askeleeseen katsomatta sitä vuorta, mikä on edessään. Minäkin olen joutunut aivan liian monta kertaa pettymään ja vaihtamaan suuntaa elämässäni. Olisi helppoa katsoa taaksepäin ja todeta, ettei yksikään haaveistani ole tähän mennessä käynyt toteen. Tunnen itseni kuin taruston Sisyfukseksi, joka joutuu kerta toisensa jälkeen aloittamaan kaiken alusta. Mutta matkani ei ole vielä valmis. Koen olevani sen alkupäässä. Olen menettänyt ainoastaan ne ihmiset, joiden silmissä en voisi ikinä muutenkaan olla hyväksytty. Pettymykset ovat opettaneet minulle, että vaikka tämä ei olekaan se maailma, jonka halusin, on tämä se maailma, jonka minä sain. Leipomo-opettajani paljasti minulle tärkeän totuuden itsestäni. Ja tuota totuutta minä lähdin seuraamaan.