Muistan lapsena nähneeni vilkkaita unia. Suosituimpia teemoja oli lentäminen. Eräässä unessa punaiset lapaset olivat tuon taidon salaisuutena. Unissani olin vapaa muodostamaan oman maailmani, joka ei ollut sidottu mihinkään todellisuuteen. En muista missä vaiheessa lakkasin uneksimasta, mutta nykyään harvoin edes muistan unistani mitään. Ja jos muistan, niin ne ovat aika yksitoikkoisia. Tämä sai minut miettimään. Mitä matkan varrella oikein tapahtui?

Meillä jokaisella on unelmia. Olkoonpa ne ammattiin, kotiin, matkustamiseen tai rakkauteen liittyviä. Unelmamme eivät tunne todellisuuden rajoja. Unelmissamme voimme olla vaikka astronautteja tai vapaata elämää viettäviä köyhiä kirjailijoita. Jossain vaiheessa tyydymme niihin kortteihin, jotka meille jaetaan, vaikkemme niitä olekkaan itse valinneet. Saatamme kuulla kyynisiltä tovereiltamme, miten unelmointi on vain elämän haaskausta. Hehän elämän hyödyntämisestä näyttävät niin kovin paljon tietävän. Tämä tuo mieleeni tarinan ihmisestä, joka on niin kiireinen neuvomaan naapuriansa puutarhan hoidossa, ettei koskaan ehdi neuvonnan ohessa hoitamaan omaansa. Tulee kuitenkin aika, jolloin alamme miettimään: Pitäisikö minun sittenkin kutoa itselleni punaiset lapaset ja lähteä lentoon.

Unelmointi ei ole vain haihattelua. Unelmointi on sitä, että on valmis tekemään niiden eteen työtä. Unelmointi on sen myöntämistä, ettei maratonia juosta ensikertalaisena alle kahteen tuntiin. Mutta joku senkin ennätyksen tulee joskus rikkomaan. Jossei itse siihen kykene, niin aina voi liittyä tukijoukoihin antamaan virvoitusjuomia niille, jotka juoksuun ryhtyvät.

Olen löytänyt kauan kadoksissa olleet punaiset lapaseni. Nyt on aika opetella uudelleen lentämistä ja katsoa miten pitkälle ne kantavat. Jos putoan kesken matkan, niin voin sanoa, että hauskaahan se oli, niin kauan kuin sitä kesti. Eikä kukaan voi ikinä enää viedä minulta punaisia lapasia!