Vappu on perinteisesti rajattoman riemun juhla. Sitä se oli minullekin, tosin hieman eri syistä.

Kävin vanhempieni luona. Kriisin seurauksena saimme luotua keskusteluyhteyden, jota meillä ei ole koskaan ollut. Myös vanhempieni välinen suhde on tiivistynyt tämän seurauksena. Kävin äitini kanssa kävelyllä ja keskustelimme siitä, mikä sai hänet yli 50 vuotta sitten ihastumaan isääni. Ilmeni ettei isäni suinkaan ollut hänen ensirakkautensa, mutta isäni teki häneen nuoresta iästään huolimatta suurimman vaikutuksen. Hän kertoi kuinka isäni antoi hänelle magnetofonin, jotta he voisivat lähettää toisilleen äänikirjeitä, kun heidän tiensä Lapinlahdelta erkanivat. Epäilyksistään huolimatta he päätyivät naimisiin ja siitä saan olla rajattomasti kiitollinen.

Uskollisuus puolisolleen on ominaisuus, mitä vanhemmissani eniten arvostan. Isäni kysyi äidiltäni, miksei hän ollut jättänyt miestään, vaikkei hän aina ollut sitä mitä äiti olisi toivonut. Äitini vastasi: ”Koska lupasin seistä rinnallasi niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.” Tämä epäitsekäs peränantamattomuus on jotain karua, mutta silti niin kaunista. Vanhempani ovat oppineet katsomaan toisiaan ilman vaaleanpunaisia laseja. He tiedostavat toistensa puutteet. Silti he tukevat toisiaan kaikissa myrskyissä, olivatpa ne miten suuria tahansa. Mieleeni palautuu kertosäe Juha Tapion kappaleesta Kaksi puuta:

Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja kestää joka tuulen ja sään

Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan.