Lähdin käymään pohjois-Haagassa. Muutin sinne syksyllä 2012. En olisi koskaan voinut kuvitellakkaan muuttavani Helsinkiin. Ehkä jossain määrin halusin kokeilla sitä, mutten uskonut pärjääväni ”suuressa maailmassa”. Sattuman kaupalla sain asunnon ystävieni kautta ja niinpä minustakin tuli Helsinkiläinen. Tai ainakin adoptoitu sellainen. Kyllähän mummoni nuoruudessaan asui Kampissa, joten ehkä minullakin jotain siteitä tänne on.

Kävin katsomassa miltä pohjois-Haaga nykyään näyttää. Päivä on sateinen, mutta samalla siinä tuoksuu uuden elämän odotus. Pietari Hannikaisen tiellä on edelleen seinänaapurin puhelias rouva juttelemassa ikkunasta jonkun naapurin kanssa. Kävin myös alppiruusupuistossa. Se on ollut jokakeväinen perinteeni. Joskus olen käynyt siellä ystävien kanssa, joskus yksin. Alppiruusut odottavat tänä vuonna vielä loistoaan. Silti tiedän että tulen palaamaan tänne vielä monta kertaa. Ehkä yksin, tai sitten ystävien kanssa.

Pohjois-Haagassa vietin ehkä synkimmän jakson elämästäni. Se meinasi jäädä viimeiseksi kodikseni. Silti samaan aikaan niin monet hyvät asiat tuli koettua siellä. Yhdestä asiasta olen iloinen. Sydämeni koti on edelleen tallessa. Vaikka odotan yhä kauneutta, olen edelleen täällä. Vaikka maailmani on muuttunut, se ei ole kadonnut minnekkään. Saan elää ja hengittää, vaikka välillä hieman sataisikin. Ilmassa on uuden elämän tuoksu.