Meillä on jatkuva kiire, mutta mihin? Jonain päivänä saamme huomata, että juna johon kiirehdimme onkin peruttu. Se porkkana, jota tavoittelimme tulee aina olemaan käsiemme ulottumattomissa. Vaihtoehtoisesti voimme pysähtyä paikoillemme ja iloita elämän ihmeestä. Millainen sattuma onkaan, että saamme olla elossa. Millainen sattuma onkaan, että saamme olla elossa juuri tänä aikana. Toisaalta olisi ehkä ollut parempi syntyä vasta sadan vuoden päästä. Mutta joka tapauksessa saamme olla rajattoman onnekkaita siitä, että saamme olla tämän nopeasti kiitävän pallon kyydissä. Mihin minä tällä jaarittelulla oikein pyrin?

Maailmankaikkeus on kiehtova, joskin vaikea käsite. Mistä se on tullut? Mikä on sen tulevaisuus? Teorioita on monia. Eräs kiehtova sellainen on niin sanottu alkuponnahdus-teoria. Sen mukaan maailmankaikkeus laajenee, kunnes se jossain vaiheessa kutistuu ja lopulta luhistuu. Tästä luhistumisesta syntyy uusi maailmankaikkeus. Toisin sanoen tämä meidän maailmankaikkeutemme ei ehkä olekaan ensimmäinen tai viimeinen. Ehkä seuraavassa maailmankaikkeudessa on olioita, jotka pohtivat juuri näitä samoja kysymyksiä.

Kukaan meistä ei voi aiheuttaa kolhua maailmankaikkeuteen, vaikka kuinka yrittäisimme. Vaikka meidät ikuistettaisiin historiankirjoihin, ei seuraava maailmankaikkeus tiedä meistä mitään. Ja mitä hyötyä meille ylipäänsä olisi päästä historiankirjoihin, kun emme siitä kunniasta pääsisi millään tavalla nauttimaan? Niinpä ylevin tavoite elämälle on (minun mielestäni) nauttia ohikiitävistä maisemista ja jättää turha kunnian tavoittelu niille, joiden elämässä ei ole mitään ylevämpää.

Elämä on niin kovin lyhyt ja epävarma. Siksi on parempi keskittyä vain unelmista suurimpaan. Eikä kannata pettyä, jos sen tavoitteluun menee koko elämä. Onpahan jotain mitä tavoitella. Itse olen rakastunut kirjoittamiseen, eikä tässä elämässä olisi mitään, mitä mielummin tekisin. Ehkä kirjoittaminen onkin eräs keino paeta elämää. Ehkä kirjoittaminen on tästä maailmankaikkeudesta irrallaan oleva kokonaisuutensa. Rakastan sitä niin paljon, etten suostu lopettamaan sitä, vaikkei minulla mitään kykyjä olisikaan. Aloitin hiljattain käsikirjoituksen kirjoittamisen, mutta samalla totesin, ettei rakkauteni blogikirjoittelua kohtaan ole viilentynyt. Niinpä päätin, etten voi haudata rakasta harrastustani. Minkä suunnan otan blogin suhteen? Sitä en vielä tiedä. Se on hallitsematon voima. Mutta yksi asia on varmaa. Haluan kirjoittaaa, kirjoittaa, kirjoittaa kunnes käteni väsyvät. Sitten on aika laskea kynä pöydälle ja lopettaa.