Olen taas innostunut soittamaan pianoa. Tänään harjoittelin PMMP:n versiota 80-luvun hittikappaleesta Pikkuveli. Sen sanat koskettavat minua syvästi. Kuinka kaipaammekaan takaisin lapsuuden päiviin, jolloin olimme niin viattomia. Jolloin sisaruksemme olivat parhaita kavereitamme. Niin oli minullakin. Isosiskoni oli minulle läheisin perheenjäsen, jopa vanhempianikin läheisempi.

Tämä sai minut miettimään suhdettani siskooni ja myös vanhempiin veljiini. Vuonna 2011 koin loppuunpalamisen. Siinä hetkessä tuntui, kuin olisin menettänyt kaiken, jonka varaan olin rakentanut koko elämäni. Elämäni synkimpinä hetkinä vanhin veljeni laittoi minulle joka päivä kannustavan tekstiviestin. Joka ikinen päivä hän varasi aikaa kiireisestä aikataulustaan, vain jotta minulla olisi parempi mieli. Muistan, kun hän kerran lähetti minulle japanilaisen sananlaskun. Tuulessa kasvavilla puilla on vahvat juuret, siinä luki.

Tapasimme koko perheenä muutaman kerran vuodessa. Veljeni matkustivat ulkomailta nähdääkseen vanhempiaan ja sisaruksiaan. Muutaman kerran vuodessa kaikki olivat koolla, kaikki olivat taas kotona. Teimme ruokaa ja kuuntelimme musiikkia. Vanhin veljeni harjoitteli olohuoneessa bluesia saksofonillaan. Katsoimme Kummeliuusintoja kymmennen kerran, mutta silti ne naurattivat meitä yhä edelleen. Saunassa saatoimme keskustella arkisista asioista, mutta myös kipeistä asioista. Asioista jotka olivat liian kipeitä muualla keskusteltavaksi.

Sitten kaikki muuttui. Kun olin eroamassa uskonyhteisöstäni, soitin jokaiselle sisarukselleni. Kerroin heille päätöksestäni. Kerroin, ettei minkään tarvitse muuttua. En ole menossa minnekään. Silti he surivat, ikäänkuin olisin kuollut, vaikka siinä minä edelleen olin heidän elämässään. Vanhimman veljeni kanssa juttelimme kerran koko yön. Muistan, kun hän monta kertaa otti minuun yhteyttä ja kävimme pitkiä ja avoimia keskusteluja. Sitten erosin, eikä paluuta entiseen enää ollut. Samassa hetkessä jona jätin uskonyhteisöni, myös veljeni yhteydenotot loppuivat. Minut pyyhkäistiin pois perheeni ja ystävieni muistista.

Nyt viisi vuotta myöhemmin soitan PMMP:tä ja suren. Suren sitä, mitä meillä joskus oli. Suren sitä, mitä meistä tuli. Suren sitä, että minä olen tuo pikkuveli sisarusteni muistoissa. Pikkuveli, jonka ei pitänyt koskaan miehistyä. Pikkuveli, joka ei ole enää läsnä kun, muut lapset tulevat takaisin kotiin. Pikkuveli, jonka nimenkin mainitseminen sattuu. Pikkuveli, joka haudattiin elävältä.