Lähden ulos kävelemään. Pois siitä käytävästä, jonka olen muuttolaatikoiden keskelle muodostanut. Lähden Gunillankalliolle. Hieno nimi Laajasalon takana olevalle pienelle pisteelle kartassa, josta kukaan on tuskin kuullutkaan. Ulkona sataa. Minulle tyypilliseen tapaan, haluan antaa ajatusteni vaeltaa, yrittäen tarttua edes yhteen niistä. Tuo käteeni tarttuva ajatus on onnellisuus.

Onnellisuus on yksi niistä monista aiheista, joka oli minulle aiemmin niin selvä, mutta nykyään täysi mysteeri. Kuin olisin eksynyt kartan kanssa vain huomatakseni, että pidin sitä väärinpäin. Muistan erään keskustelun isoveljeni kanssa. Monien veljesten tavoin mekin kävimme syvällisiä keskusteluja ainoastaan saunassa tai sen jälkeen. Istuimme ulkona keväisenä iltana. Muistan tuosta keskustelusta vain yhden ajatuksen. Hän sanoi: ”Ei meillä ole mitään monopolia onnellisuuteen. Kyllä nuo muutkin ihmisetkin ovat onnellisia omalla tavallaan.” Kunpa voisin palata tuohon keskusteluun ja kysyä, mitä hän tarkoitti. Sitä tilaisuutta tulen tuskin koskaan saamaan. Mutta oikeassa hän oli. Ei onnellisuus ole paikka, jonne pääsisi ainoastaan yhtä tietä pitkin.

Viimeiset kolme vuotta olen yrittänyt miettiä uudelleen onnellisuutta, ilman että kukaan sanoisi minulle, mikä on todellisen onnellisuuden salaisuus. Minulle tyypilliseen tapaan, en tyydy helppoihin vastauksiin monimutkaisiin kysymyksiin. Kaksi vuotta sitten kuuntelin podcastia, jossa filosofi ja neurotieteilijä Sam Harris puhui onnellisuudesta. Muistan erityisesti yhden lauseen: ”Happiness is the absence of neuroses.” Kömpelösti suomennettuna se menisi jotakuinkin niin, että onnellisuus on neuroosien poissaoloa. Kaksi vuotta pyörittelin tätä ajatusta päässäni, kunnes se alkoi valjeta minulle. Onnellisuus ei ole mielentila, jonka voi saavuttaa elämänsä jokaisena hetkenä. Aivan kuten elämä ilman minkäänlaisia neurooseja on täysin mahdoton. Onnellisuuden hetkiä pitäisi kuitenkin olla riittävän usein, niin että ne toisivat elämäämme tyytyväisyyden tunteen. Minua lohduttaa sen ajatteleminen, että onnellisuus on kuin muuttolinnut jotka lähtevät pakoon talvea, mutta palaavat aina keväisin. Onnellisuuden hetket tulevat aina takaisin, vaikka talvi näyttäisi jatkuvan loputtomiin.

Miltä näyttävät minun onnellisuuden hetkeni? Ne ovat hetkiä, jolloin tavailen J.Karjalaista pianolla, kun minulla olisi tärkeämpääkin tekemistä. Ne ovat hetkiä, jolloin pitkän tuskailun jälkeen onnistun asentamaan jälleen yhden Linux-jakelun tietokoneeseeni. Ne ovat hetkiä, jolloin löydän jonkun uuden näkökulman tuttuun aiheeseen. Ne ovat hetkiä, jolloin kädessäni on keskivertoista aamukahvia ja kirjoittelen ylös keskivertoisia ajatuksiani.

Olen alkanut piirtämään omaa karttaani onnellisuuteen. Piirrän sitä kielikuvin ja hieman kulahtanein sanonnoin. Jos minun pitäisi kiteyttää se yhteen ajatukseen: Onnellisuus on kaikki ne hetket, jolloin valitsen olla juuri tässä. Ja juuri nyt valitsen olla sateessa Gunillankalliolla.