Maailmassa on monta voimaannuttavaa asiaa. Yksi niistä on OneRepublicin Good Lifen laulaminen suihkussa. Vieläpä falsetolla, joka tuo mieleeni sen kohtalokkaan kerran, kun yritin laulaa Whitney Houstonia Sing Starissa. Mutta ei siitä sen enempää.

Miksi laulan hyvästä elämästä? Eikö syksyllä pitäisi olla apea? Olen viime vuosina oppinut tarkastelemaan asioita uusista näkökulmista. Syksy on apea, koska se tulee ihanan kesän jälkeen. Syksy on apea, koska se muistuttaa kaikista edellisistä syksyistä, jotka olivat samanlaisia. Mutta voisiko syksylläkin elää hyvää elämää?

Tarkastelen elämääni kuin vuodenaikoja. Ihanan kesän jälkeen pettymys on lähes väistämätön, jos katsoo vain menneeseen. Suurimman osan elämästäni olen elänyt tuijottaen taustapeiliä. Olen nähnyt vain menetykset, sillä ne tuntuivat niin murskaavilta. Kun kerrankin olin antanut itselleni luvan innostua, niin pettymys oli sitäkin suurempi. Kun kerrankin tapasin ihanan ihmisen, ajattelin ettei tämä voi olla todellista. Ikään kuin olisin koko sen ajan valmistanut itseäni karvasta pettymystä varten, enkä edes nähnyt meidän hyviä hetkiä. Toisaalta pettymystä odotellessa en välittänyt edes yrittää, kun tiesin että pian se syksy tulee kuitenkin. Pessimisti ei pety, on mielestäni outo ajatus. Eikö juuri pessimisti pety eniten?

Nyt olen saanut etäisyyttä menneisyyteeni. Olen viimein valmis päästämään siitä irti. En niin, että haluaisin unohtaa. Vaan niin, että muistelen sitä, vaalin sitä sellaisena kuin se oli. Menneisyyteni tekee minusta sen, mikä olen tänä päivänä. Arpeni eivät ole mitään ylpeilyn aiheita. Ne eivät oikeuta minua mihinkään erikoiskohteluun. En suostu tekemään itsestäni uhria sen kummemmin kuin selviytyjääkään.

Olen myös päässyt tilanteeseen, jossa uskallan valita ihmiset ympärilleni. En etsi ihmisiä, jotka säälisivät minua tai sanoisivat, että kaikki mitä teen on oikein. Haluan ympärilleni ihmisiä, jotka välittävät minusta tarpeeksi sanoakseen, kun olen menossa väärään suuntaan. Etsin ympärilleni ihmisiä, joiden seurassa saan elää. Ihmisiä jotka hyväksyvät myös kipeäimmät ajatukseni. Ihmisiä jotka antavat minun tuntea olevani minä.

Vaikka olen päässyt elämässä ylöspäin, en ajattele että olen millään Maslowin tarvehierarkian huipulla. Olen kuitenkin elossa ja nautin siitä. Ja eikö se riitä. Elän elämääni omilla ehdoillani, mutten pelkästään itseäni varten. En pelkää pyytää anteeksi kun olen satuttanut. Hankin ystäviä, mutten pelkää menettää heitä. En tiedä voiko ihmisiä todellisuudessa edes menettää tai omistaa. Me jokainen synnymme yksin ja yksin me myös kuolemme. Siinä välissä voimme kuitenkin nauttia tästä matkasta yhdessä. Nauttia monesta kesästä, syksystä, talvesta sekä keväästä. Elämä voi olla hyvää elämää, vain jos uskallamme ottaa sen sellaisena.

”When you’re happy like a fool

Let it take you over

When everything is out

You gotta take it in”