En aio edes laittaa tälle kunnollista otsikkoa. Pelkään että se vain jarruttaisi minua. Olen tilanteessa, jota voisi kutsua krooniseksi valkoisen paperin kammoksi. Paitsi ettei pelkoni ole koskaan liittynyt aloittamiseen. Pelkoni on pikemminkin se, etten keksi miten lopettaa. Tai sitten asetan riman niin korkealle, etten itsekään sitä voi saavuttaa.

Usein mietin tekstiini valmiiksi aloituksen ja lopetuksen. Luon reitin, jossa on lähtöpiste ja määränpää. Tekstin aikana yritän rämpiä tuota määränpäätä kohti luoden mielikuvaa siitä, että muka tietäisin aiheesta jotain. Sitten pääsen viimein laittamaan kirsikan vaihtelevanmuotoisen kakun päälle: lopetuksen, jota niin hartaasti suunnittelin. Mutta entä jos lopetuksen vain jättää tekemättä? Silloin tekstistä tulee tyhjänpäiväistä jaarittelua. Kuin automatka, joka ei pääty koskaan, vaikka kuski toistuvasti vastaa takapenkin huutelijoille, että kohta ollaan perillä. Tai kuin päiväkausia jatkunut tutkimusmatka, jossa rommitynnyrin pohja häämöttää, eikä maata vieläkään ole näkyvissä.

Voisiko matka sittenkin olla päämäärää tärkeämpi? Miksikäs me muuten luemme, jos emme itseämme viihdyttääksemme? Muistan erään pojan, joka ihmetteli lukemista. Eihän kirjojen lukemisessa ole mitään järkeä, kun elokuvat katsoo paljon nopeammin. Ja oikeassa hän olikin. Mitä järkeä on hengittämisessä, kun lopulta kuolemme? Ehkä koko elämä on vain yhtä samaa pitkittynyttä yritystä pitää itsemme viihdytettyinä. Ehkä työssäkin on vain kyse siitä, että jollain sitä on päivänsä kulutettava. Ehkä me luemme, koska se saa meidät tuntemaan itsemme älykkäämmiksi. Ehkä minä kirjoitan, koska netflixistä on loppunut katseltava sisältö. Ja koska kirjoittaminen on ainoa asia, mistä tunnen saavuttaneeni jotain.

Voisiko saavutuksentunne siis olla se, minkä vuoksi me ylipäänsä teemme mitään? Jollain sitä tunnetta luo ylennyksen saaminen työpaikalla. Toisilla jälleen yhden tutkinnon suorittaminen. Minulla sitä luo lopetuksen keksiminen keskinkertaiselle jutulle. Rima on jälleen alitettu.