Kolme vuotta sitten muutin Helsinkiin ja myöhemmin Vantaalle. Sydämeni kotiosoite sijaitsee yhä edelleen Heinolassa. En häpeä myöntää, että kaiken ihmisjoukon ja hälinän keskellä minun on joskus vaikeaa kuunnella itseäni. Tarvitsen paikan jossa voin huutaa niin lujaa, ettei kukaan kuule minua. Paikan jossa voin itkeä, ilman että kukaan tulee kysymään, mikä minua vaivaa.

Vanha rautatiesilta ei ole kuljettanut matkustajia vuosikymmeniin. Silti se yhä edelleen toimii siltana moniin muistoihin. Siellä on vannottu ikuista rakkautta ja sieltä on Kymijokeen vuodatettu tuhansia kyyneleitä.

Koskensaaren luontopolku on paikka, jossa kasvien ja eläinten lisäksi voi löytää polun omaan luontoonsa.

Lintulammella voi talvella katsella sorsia, ja oppia miten vain ystävyys voi pitää lämpimänä. Kesäaamuina siellä voi katsella joutsenparia ja oppia, miten aito rakkaus ei koskaan jätä, eikä siihen sanojakaan aina tarvita.

Tommola on paikka, jossa yksinäiset sydämet tukehtuvat viinaan, kyyneliin ja tupakkaan.

Tähtiniemessä unelmia ostetaan isolla rahalla ja myöhemmin pettyneenä myydään pois.

Rantapuistossa voi tavata puistokemistejä, jotka ovat löytäneet eliksiirin elämän kurjuuteen. Kesällä siellä voi tavata nuoria, jotka unelmoivat isommasta maailmasta.

Plaaninmäellä neljä kirkkoa kilpailevat totuuden omistusoikeudesta. Tuota paikkaa on sanottu myös oljymäeksi sen huoltoasemien vuoksi.

Heinola on paikka, jossa on vaikea syntyä ja elää, mutta kuolemista siellä helpottaa Siltakoti, Hopeasilta, Konsuli, Konsulinna, Kunniakonsuli, Jyränköläkoti  sekä hautuumaan kohtuuvuokrat.

Sellutehtaan haju on epämiellyttävä, mutta se on niin ainutlaatuinen, että sitä on oppinut rakastamaan. Siitä tietää tulleensa kotiin: Heinolaan.