Kävelen mielelläni metsissä ja puistoissa. Yhtä rakas minulle on myös kävely Helsingin keskustassa. Sen vanhat rakennukset ovat kuin isoja puita, jotka ovat eläneet kauemmin kuin moni meistä.

Tuomiokirkko on eräs lempikohteitani kun haluan mietiskellä. Tai pikemminkin, kun haluan tyhjentää mieleni ajatuksista. Kun mielen tyhjentää ajatuksista, niin jäljelle jää vain tietoisuus. Tietoisuus, joka ei tunne egoa, ei itsetuntoa, ei surua eikä iloa. Tietoisuudessa minun ei tarvitse olla ketään parempi. Tietoisuudessa minun ei tarvitse puolustella ajatusmaailmaani hyökkäyksiä vastaan. Tietoisuudessa olen täysin nimetön.

Pääsin seuraamaan näytelmäharjoituksia. Se käsitteli Jeesuksen viimeisiä hetkiä. Vaikken enää varsinaisesti uskokaan Jumalaan, etsin edelleen messiasta. Messiasta joka vapauttaa taakan alla huojuvat. Messiasta joka lohduttaa surevia ja yksinäisiä. Messiasta joka ei pelkää paljastaa valehtelijat ja sortajat. Täydellisyys ja erehtymättömyys on kuitenkin käsite, jota olen alkanut vierastaa. Kauneus on epätäydellisyydessä. Olen ylpeä epätäydellisyydestäni. Epätäydellisyys antaa minulle syyn myöntää erheeni. Epätäydellisyys saa minut myöntämään, että tarvitsen muita ihmisiä. Epätäydellisyyteen kuuluu myös se, että toisinaan yritän peitellä sitä.

Silti ajatus messiaasta kiehtoo minua. Messiaasta joka on vapaa korruptiosta. Messiaasta jota ei voida lahjoa rahalla ja vallalla. Tämä on se täydellisyys, jota minä ihannoin. Carl Ludvig Engel tavoitteli täydellisyyttä piirtopöydällä. Katsellessani hänen mestariteostaan kuulen, mitä hän minulle haluaa kertoa.