Mikään ei ole sen helpottavampaa, kuin se että vilpittömästi pyytää anteeksi. Ei selittelyjä, ei puolusteluja. Miten raikas ilma onkaan tämän jälkeen ja on taas helppo hengittää. Anteeksipyytäminen on todellista vastuunkantoa sanoistaan ja teoistaan.

Itselleni kävi niin, että ajauduin facebookin ryhmäkeskustelussa hieman kiistaan siitä, mikä on oikea tapa osoittaa empatiaa surevaa kohtaan. Minulla oli erään henkilön kanssa hieman eri näkemykset siitä, enkä pelännyt sanoa miksi hänen näkemyksensä oli mielestäni väärä. Loukkaantuneena hän poistui keskustelusta. Ensin ajattelin, että voitin väittelyn ja minun näkemykseni oli sittenkin se oikea. Sitten menin ulos kävelylle ja aloin miettimään asioita. Mitä järkeä on sodassa, jossa ei ole voittajia? Enhän minä edes kovin hyvin tuntenut tätä toista ihmistä. Millä oikeudella minä syytin häntä empatian puutteesta? Kotiin tultuani lähetin hänelle yksityisviestin, jossa pahoittelin sanojani ja sitä mitä niillä aiheutin. Osoittautui että meillähän loppujen lopuksi oli hyvinkin samankaltaisia ajatuksia juuri empatian suhteen ja hänen kantaansa löytyi järkevä perustelu.

Sain jälleen kipeän muistutuksen siitä, että joskus sitä vain on nieltävä egonsa ja tehtävä se, mitä Samu Sirkka vaatii. Tämän jälkeen on helppo hengittää ja katsoa elämää sen ihaniin sinisiin silmiin.