Olenko itseni paras asiantuntija?

Keskustelin äskettäin erään ystäväni kanssa lapsuuden jättämistä arvista ja psykiatrisen avun hakemisesta. Hänen kantansa oli ehdoton. Hänen mielestään kukaan muu ei tunne meitä niin hyvin kuin me itse. Vain me itse tiedämme vahvuutemme ja heikkoutemme. Mutta onko todellisuus tämä?

Elin pitkälle yli 20 vuotta elämästäni ajatellen, ettei minun lapsuuteni ollut sen kummempi, kuin kenenkään muunkaan. Ajattelin että kaikki vihaavat isäänsä, eikä kenelläkään ole ollut läheistä suhdetta äitiinsä. Mitä vanhemmaksi olen elänyt, sen enemmän olen alkanut kyseenalaistamaan tätä ajatustani. Olen ikäänkuin kasvanut kuplassa, jonka sisältä olen nähnyt maailman hyvin erillaisena, kuin se todellisuudessa onkaan. Nyt näen että lapsuuteni haavat saivat alkunsa jo kauan ennen kuin synnyin. Ne saivat alkunsa myös ennen kuin vanhempani tapasivat toisensa. Kaikesta huolimatta vanhempani pysyivät uskollisina toisilleen ja perheelleen.

Ystävälläni on epäilemättä ollut vielä rankempi lapsuus. Hänen vanhempansa erosivat. Hän on kuitenkin päättänyt lukita kaikki nuo tunteet syvälle sydämen kassakaappiin, niin ettei niitä tarvitsisi käsitellä. Jos itse olisin toiminut samoin, niin en olisi koskaan tajunnut sitä, mitä edellä kerroin. Jos olisin parikymppisenä kovettanut itseni, niin minusta olisi voinut tulla vihainen ja katkera. Olisin alkanut vihata itseäni, vanhempiani, mutta myös koko maailmaa, koska en saanut sitä tukea mitä olisin tarvinnut. Menneisyyteni käsitteleminen on kuitenkin tehnyt minusta paljon ymmärtäväisemmän, myös vanhempiani kohtaan. Hekään eivät valinneet lapsuuttaan. Suurimman osan elämästäni pidin isääni tyrannina ja äitiäni alistettuna. Nyt vasta alan saamaan vanhempiini uusia näkökulmia. Yritän ymmärtää myös heidän taustansa ja ne jäljet, jotka menneisyys jätti heihin. Me kaikki olemme yhtä viattomia tähän kaikkeen. Me kaikki olemme sattumalta joutuneet tämän myrskyn keskelle. Toisaalta olemme pikkuhiljaa myös löytäneet turvan myrskyn keskeltä. Ehkä me selvisimmekin siitä juuri toistemme ansiosta.

Ollessani 19-vuotias kuvittelin tuntevani itseni. Tapasin kuitenkin naisen, joka osoitti kaikki käsitykseni itsestäni vääriksi. Olinkin omistushaluinen ja mustasukkainen. Ollessani 23-vuotias paloin loppuun ja ihmettelin miksen nähnyt varoitusmerkkejä tien päättymisestä. Enkö minä tuntenutkaan itseäni parhaiten? Nyt ollessani 28-vuotias tiedän itsestäni paljon enemmän kuin yhdeksän vuotta sitten, mutta varon edelleen sitä ajattelua, että olisin itseni paras asiantuntija, koska tiedän että vuoden päästä saatan olla eri mieltä. Kukaan muu ei voi auttaa minua, paitsi minä itse. Silti on aikoja, jolloin on pyydettävä apua ja myönnettävä, ettei olekkaan niin vahva kuin oli kuvitellut. Avun pyytäminen ei ole heikkoutta, vaan vahvuutta johon harva uskaltaa itselleen lupaa suoda.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s