Eräs miehisyyden huonoja puolia on se, ettei äidistä kehtaa puhua punastumatta. Nyt kuitenkin päätin unohtaa miehenä olon hetkeksi ja puhua äidistäni ja jostain, minkä oivaltamiseen minulta meni koko ikäni.

Äidin ja lapsen välinen side on niin ainutlaatuinen, että sitä on miehenä ehkä mahdoton ymmärtää. Lapsi on osa äitiä ja lapsesta tulee tärkein henkilö äidin elämässä. Äiti antaisi henkensä lapsensa puolesta, jos valinta olisi tehtävä. Näin olisi myös oma äitini toiminut. Silti en lapsuudessani ollut täysin varma siitä, miten pitkälle hän olisi ollut valmis menemään puolestani. Pelkäsin tulevani hylätyksi, mitä ei näin jälkeenpäin ajatellen olisi koskaan voinut sattua. En silti tänäkään päivänä pysty selittämään, mistä nämä pelot tulivat. Muistan äitini halanneen minua muutaman kerran, mutta sanoillaan hän ei koskaan kertonut kiintymyksestään. Vasta nyt oivallan, että hän ilmaisi kiintymystään tavoilla joita hän osasi. Alle kouluikäisenä muistan, kun äiti lauloi lähes joka ilta minulle ja minua kolme vuotta vanhemmalle isosiskolleni Tapio Rautavaaran laulun Sininen uni. En muista lauloiko hän koskaan mitään muuta meille. Mutta tuo laulu on jäänyt mieleeni. Odotimme sitä joka ilta, emmekä koskaan kyllästyneet siihen. En muista missä vaiheessa tämä perinne päättyi, mutta kyllähän jokaisen pojan elämässä tulee vaihe, jolloin hän ei enää halua äidin ilmaisevan kiintymystään niin avoimesti. Tämä laulu oli äitini keino kertoa, miten tärkeitä minä ja siskoni olimme hänelle. On surullista että minulta kesti näin pitkään tämän oivaltamiseen.

Lapsena en osannut ilmaista kiitollisuutta. Minua muistutettiin usein siitä, miten hankala minä olin. Tunsin kateutta sisaruksiani, varsinkin isosiskoani kohtaan. Isosisko perheen ainoana tyttönä, oli perheen prinsessa. En tajunnut tätä silloin, mutta voihan se olla että tämä kateus sai aikaan minussa hankalaa käytöstä. Kadehdin myös kahta isoveljeäni. Vanhin veljeni on minua 17 vuotta vanhempi eikä hän kovinkaan pitkään kotona asunut enää sen jälkeen kun synnyin. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, koska en ollut jakanut veljieni kanssa samoja kokemuksia, joita heillä oli keskenään. He olivat veljiäni, mutta silti minulle tuntemattomia. Mummoni äidin puolelta asui Suomessa ja me Ruotsissa. Käydessämme hänen luonaan hän soitti meille kasettia, jonka veljeni olivat hänelle äänittäneet heidän ollessaan lapsia. Siinä he kertoivat tervehdyksiä Ruotsista sekä kertomuksia arjestaan. Siinä vanhin veljeni lauloi laulun Äideistä parhain. En ajatellut sitä silloin, mutta näin jälkeenpäin ihmettelen, miksen minä uskaltanut ilmaista kiintymystäni äitiäni kohtaan. Miksi minä en halunnut laulaa tuota laulua äidilleni? Syy on ehkä osaksi minun, muttei kokonaan. En osannut ilmaista tunteita, jotka olivat minulle tuntemattomia. Mieleni oli myös niin katkera, etten ylpeydestä olisi uskaltanut tunnustaa kiintymystäni äitiäni kohtaan.

On sydäntä riipaisevaa tarkastella omaa lapsuuttaan ja sitä myrskyä, jonka keskelle on tahtomattaan joutunut. On myös sydäntä riipaisevaa ajatella sitä, miten kaikista vaikeuksista huolimatta äitini pysyi uskollisena miehelleen, eikä vielä tänäkään päivänä suostu puhumaan pahaa isästäni. En valinnut elämää, vaan elämä valitsi minut. Sattuman seurauksena minusta tuli kuin yksinäinen saarnipuu, joka juurtui aallokon armoille jätetylle kalliolle. Uskon että myös vanhempani ansaitsevat osuuden kiitollisuudestani. Kaikesta vihasta ja katkeruudesta huolimatta joudun nielemään ylpeyteni ja sanomaan: Äiti, minä rakastan sinua enemmän kuin tiedätkään, eikä mikään voisi ikinä saada minua ajattelemaan sinusta toisin. Sinun ansiostasi minusta tuli ihminen. Sinun avullasi opin kävelemään. Sinun avullasi minusta tuli vahva seisomaan omilla jaloillani. Nyt tahdon kiittää sinua valvotuista öistä sekä sinisistä unista. Parempaa äitiä en olisi voinut toivoa.