Olen toisinaan miettinyt vihan sekä pelonsekaisin tuntein sitä, millä sanoilla tämän maailman jättäisin. Mihin sanoihin pukisin sen vihan ja katkeruuden, joka jätti sydämeeni ammottavan aukon? Aukon joka ei pidä minua veden pinnalla, vaikka kuinka yrittäisin. Miten voisin kostaa kaiken sen myrskyn, joka on yrittänyt hukuttaa minua koko elämäni ajan? Joudun kuitenkin myöntämään, etten edes tiedä kenelle voisin kostaa. En voisi kostaa vanhemmilleni, koska he olivat yhtälailla siviiliuhreja tässä sodassa. En voisi kostaa kiusaajilleni, koska he vain halusivat päästä eroon sydämensä huonosta olosta. Minulla ei siis ole ketään, kenelle kostaa. Mitä hyötyä minun edes olisi uhrata itseäni, jos kostoni ei ketään satuttaisi? Niinpä vihan panttivankina joudun antamaan elämälle vielä yhden mahdollisuuden. Jospa voisin rakkaudella kostaa sen aukon, jonka jokin tuntematon jätti sydämeeni. Jospa joku voisi jonain päivänä kerätä lunnaat minunkin vapauteni vuoksi. Jospa joku voisi paikata sydämeni, niin että pysyisin edes pinnalla. Siihen asti yritän kestää ja sinnitellä vielä yhden päivän.