Tunteiden vuoristorata ei ole mukava paikka, koska siitä ei koskaan tiedä, kuinka kauan sen kyydissä joutuu olemaan. Se voi kestää päivän, tai se voi kestää päiväkausia. Tästä suosta ei saa itseänsä ylös logiikalla. Se kipu on vain kestettävä. On kuitenkin jotain, millä tätä kipua voi lievittää.

Yhdysvaltalainen taitelija Jackson Pollock tuli tunnetuksi abstrakteista tauluistaan. Hän levitti kankaan maahan ja alkoi kävellä sen ympäri, roiskien siihen maalia. Nuo roiskeet eivät kuitenkaan olleet satunnaisia. Ne tulivat hänen sisimmästään. Hän tiesi koska taulu oli valmis tai koska se kaipasi viimeistelyä. Lopuksi hän saattoi painaa kämmenellään kädenjälkiä tauluun. Pollockin teoksia on jälkeenpäin yritetty tutkia ja niiden perusteella on muodostettu useita tulkintoja. Vain Pollock itse kuitenkin tiesi, mitä hänellä oli mielessään.

Olen kirjoittamisen avulla löytänyt oman kankaani. Roiskin siihen maalia tunteillani. En aina kykene yksilöimään niitä, koska ne sekoittuvat toisiinsa ja ovat kaikki läsnä yhtä aikaa. En kykene maalaamaan tarkkaa maisemaa, koska en itsekkään tiedä, mikä se olisi. Tiedän kuitenkin, koska teos on valmis tai koska se kaipaa viimeistelyä. Lopuksi painan siihen kämmenelläni ruman jäljen, jotta se ei olisi kenen tahansa roiskeita, vaan nimenomaan minun. En yritä aina olla kaunopuheinen tai selväsanainen. Yritän purkaa sitä tuntematonta kipua, jota en muuten osaisi käsitellä. Lukija saa tulkita tekstiä miten haluaa. Miksi kaikella edes pitäisi olla joku syvällinen merkitys? Ei kukillakaan ole. Silti ihannoimme niitä sellaisina, kuin ne ovat. Huomenna kaikki saattaa olla taas hyvin. Mutta siihen asti jatkan roiskimista.